Katsot maisemaa, ihmisiä tai puhallat höyrypilviä pakkasilmalla eteesi. Kävelet puiston läpi, kuljet metsässä tuntien puiden läsnäolon, tunnet hevosen sydämen sykkeen ja laitat korvan lähelle rintaa, elämää. Jos siirryt varovasti ja asetat pään selän päälle, kuulet luuston kautta mahtavan äänimeren hevosen rouskuttaessa heinää.
Jos menet lenkille metsään koirien ja ihanan pikkutytön kanssa, kuuntelet liudan kysymyksiä matkalla ylös kallioille ja kallioiden päällä saat halata ”sitä seuraavaa puuta”, tytön halatessa toiselta puolelta ja silmät loistaen kysyen, tunnetko, tunnetko se elää.
Vasta pikkuhiljaa sen tajuaa, mitä siirtyy veren mukana, mihin sitä on syntynyt, pelottaa. Pelko laimenee heti kun näen ne silmät rungon toiselta puolelta ja jatkamme matkaa aivan kallion kärkeen, josta näemme kauas, kauemmas. Suunnittelemme siivet joilla voisimme ottaa lennon alas, kuvittelemme kuinka liitelemme ristiin ilmojen halki, päätyen pellolle. Jos kaikki menee hyvin saatan nähdä ne silmät rinnalla liitovarjon kyydissä, unelmia, jotka mielessä ajavat vaikka flunssan ulos kehosta. Rakkaus on kaunista.
Katsot pientä nuttua edessäsi ja haluaisit avata koko kuvan heti eteen, kuin siirtää vettä mukista toiseen, kertoen kaikki tärkeimmät opit, helpottaen elämäntietä, melkein sanotkin jo jotain, mutta sitten. Oletkin hiljaa ja vain hymyilet. Kerrot ehkä jonkin tarinan auringonlaskusta, yrität muistella kasvien nimiä ja ihmetellä pallojäkälää. Siskoni sanoin, vereen voi luottaa ja siksi se hyvä tunne säilyykin vaikka kaikkea emme kertoen jatka eteenpäin, se on jo siirtynyt. Matka jatkuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti