Ihmisen mitta - Monty Roberts

"Vihollisen on miltei mahdotonta opettaa mitään vastustajalleen"

"Oppimisen tulisi olla alati muuttuva ja ikuisesti jatkuva prosessi. Oppilaani kuulevat suustani usein seuraavan siteerauksen: oma tapani on paras tapa - tänään ja minulle. Sitten jatkan, jos näytät minulle paremman tavan, niin otan sen käyttööni huomenna."

"Hevosta koulitaan alistamalla. Kaapin paikkaa osoittamalla. Sitomalla, riuhtomalla, väkivalloin pakottamalla. Se itsensä jos satuttaa. Itseään siitä syyttää saa.

Onko se ilkiö vai pelkääkö vain. Siitä ei tarvitse välittää lain. Raipalla hevonen saadaan kuriin. Vältetään joutumasta onnettomuuksiin.

Totuus on kaukana väitteestä tästä. Perinteet kielivät uskosta väärästä. Hevoskuiskaaja tuntee hevosen kieltä. Väkivallalla luodaan vain pahaa mieltä.

Ohjatkaa hevoset oikeille teille. Tehkää niistä kumppanit kaikille meille. Kunnon kohtelulla luottamus voitetaan. Hellät kädet ystävyydellä palkitaan.

Koulutusta ei tarvitse ihmisen voittaa. Oppia jos haluat ja pitää hauskaa. Kohtele hevostas hymyssä suin. Ole sen ystävä arvostetuin.

Ihmisen arvoa ei voimilla mitata. Hellyyttä vaali ja lempeyttä arvosta. Hevonen kun ihmiselle kumppaniksi alkaa. Henkinen vahvuus silloin kasvaa saa."

Monty Roberts, 2002

Can't buy me love

Herättelevä kirjoitus viivästytti kotimatkaa, mutta antoi ajattelun aihetta. Puhuimme kirjoituksen saattelemana kollegani kanssa elämästä, kasvusta, omista rajoista, niiden tunnistamisesta. Miksi kulutamme, mihin käytämme elämän lainaa, miten kulutamme- aikaa, rahaa, ihmisiä ja materiaa? Huomasin jakavani "huonon omantunnon" tuntemuksia, sitä miten reilun viiden vuoden murroksen ja elämänmuutoksen kautta, en osaa enää "shoppailla". Koen usein tavaroiden hankinnan suurena taakkana, se on kuin työ, joka vie ajan tärkeimmiltä. Perheeltä, ystäviltä, luonnolta, hevoselta, itseltäni, hyvältä ruualta -ruoanlaitolta. Valitsen aina ennen sisustusliikkeitä, Ikean pursuavia hyllyjä, Hr Keskisen ostoparatiisia pelihetken kummilasten kanssa, lämpimän sylin, kahvittelun isäni luona tai hiljaisen hetken hevoseni kanssa pilttuun suojissa. Mikä sopii kullekin? Tärkeintä on merkityksellisyys, voimmeko muuttaa ideologioitamme, mielikuviamme? Roosa uskoo niin ja kirjoittaa väkevästi ja vahvasti ilmoille oman näkemyksensä hiekkalaatikon arjesta.

 "Olen kyllästynyt lehtien, blogien ja shoppailijoiden rummuttamaan valheeseen, että jatkuva kuluttaminen on ok. Ei se ole. Vaateriippuvaiset muotibloggaajat ovat ilmiön näkyvin merkki, mutta kerskakulutus läpäisee kaikki ihmisryhmät. Vanhemmat rohmuavat tavaraa kersoilleen ja eläkeläiset vetoavat järkeen: kyllä kaikilla nyt myrskylyhty pitää olla. Elitistit ja ekohuruilijat ylvästelevät itsekurillaan, sillä eihän nyt laadukasta designia ja kirppisroinaa lasketa shoppailuksi.

Iso-Britannian kestävän kehityksen komission jäsen, professori Tim Jackson tiivistää ilmiön sanoessaan, että olemme ajautuneet käyttämään rahaa, jota meillä ei ole, ostaaksemme tavaroita, joita emme tarvitse, tehdäksemme vaikutuksen ihmisiin, joista emme välitä.  Pelkästään Suomessa tekstiilijätettä päätyy kaatopaikalle vuosittain 90 miljoonaa kiloa, mikä tarkoittaa 17 kiloa ihmistä kohden. Mitäpä on väliä paskaisella maapalolla, ja kemikaalinhuuruisella kiinalaisella, kun puntarissa on kolme halpistoppia kahden hinnalla.

Shoppailu ei siis aina ole välttämätöntä, vaan valittu ideologia. Miksi ihmiset valitsevat niin paskan ideologian? Shoppailu on helppo tapa tyydyttää sisäistä nälkää. Shoppailijalla on oikeus, minä ansaitsen kaiken tämän. Mutta se ei ole totta. Vaikka kerskakulutus on normaalia ja hyväksyttävää, se ei ole moraalista ja kestävää. Se että kolmannes maasta otetusta resursseista muuttuu jätteeksi heti kolmen kuukauden sisällä, ei voi olla oikein. Mielestäni materiaa hamuava elämä ei ole oikeaa elämää, vaan elämän leikkimistä."

Public Actions, Limited Hunger Edition, Roosa Murto

Suolanukke

Suolanukke vaelsi tuhansia peninkulmia mantereen halki ja saapui lopulta meren rantaan. Sitä kiehtoi outo, liikkuva aine, joka oli täysin toisenlaista kuin mikään, mitä se oli ennen nähnyt."Kuka sinä olet?" kysyi suolanukke mereltä.
 
Meri vastasi hymyillen: "tule ja katso". Niinpä nukke kahlasi mereen. Mitä syvemmälle se kahlasi, sitä enemmän se liukeni veteen, kunnes siitä oli vain hyvin vähän jäljellä.
 
Ennen kuin viimeinenkin hitunen suli, se huudahti ihmeissään: "Nyt tiedän,mikä minä olen!"
 
- A.M

 

Vapaus

Eräässä amerikkalaisessa pikkukaupungissa ihmiset kokoontuivat iltaisin soittamaan. Mukana oli saksofonisti, rumpali, viulisti. Useimmat olivat jo ikäihmisiä. He kokoontuivat yhteen seuran vuoksi ja pelkästä soittamisen ilosta, vaikka eivät soittaneetkaan erityisen hyvin. He nauttivat ja heillä oli hauskaa, kunnes he eräänä päivänä päättivät hankkia uuden johtajan, joka oli eteenpäin pyrkivä ja kunnianhimoinen.

Uusi johtaja sanoi: "Hei, mitä jos pidettäisiin konsertti; valmistellaan kaupunkilaisille konsertti." Sitten hän vähän kerrallaan hankkiutui eroon joistakin ihmisistä, jotka eivät soittaneet tarpeeksi hyvin, palkkasi muutaman ammattimuusikon, harjoitti orkesterin ja niin he kaikki saivat nimensä sanomalehteen. Sehän oli ihanaa!

Niinpä he päättivät lähteä soittamaan isoon kaupunkiin. Mutta joillakin vanhasta väestä oli kyynel silmässä ja he sanoivat: "Ennen oli niin mukavaa, kun soitimme huonosti ja meillä oli hauskaa."

Näin astui julmuus heidän elämäänsä, mutta kukaan ei tunnistanut sitä julmuudeksi.

- kun elätte elämäänne, niin kuin teistä on sopivaa, se ei ole itsekkyyttä. Itsekkyyttä on vaatia toista elämään niin kuin teistä on sopivaa. Ei ole itsekästä elää omaa elämäänsä niin kuin parhaaksi katsoo.

Rakkaalle äidilleni - se miten annoit sieluni kasvaa vapaasti, metsissä, soilla, pelloilla. Miten osa sinusta elää yhä vahvemmin minussa, antaa voimia ja lahjan kuulla sydäntäni, nauttia sen jokaisesta sykkeestä.

“Freedom is nothing but a chance to be better.” - A.C

Storytelling of miracles

Will and Matt are brothers that share a passion for wildlife photography and they have been taking photographs since 2004 and in this time been fortunate enough to travel to many remote and wild locations around the world. Their work has received numerous awards and images have been displayed in the Natural History Museum in London and the Smithsonian Museum in Washington DC.

Ultimately brothers say the aim is to inspire people to celebrate and conserve the natural wonders of our planet. I would say the message is clear – and these natural news are bringing inspiration and wonders that carries far more value and pure presence within than many of our local newspapers and business weekly reports!

One of the master pieces is their short film about The Annual Wildebeest Migration.

The annual wildebeest migration is well known as one of Africa’s most impressive spectacles. Over 1.5 million wildebeest migrate between the Serengeti in Tanzania and the Masai Mara in Kenya, making this the largest mass-movement of land mammals anywhere on Earth. In order to find fresh grazing pastures, the wildebeest are forced to cross the Mara River.

“It would not be an exaggeration to say that the great migration has been one of the most incredible spectacles we’ve ever had the privilege of witnessing. On occasion we found it hard to hold our cameras steady as the adrenaline was making us shake so much!” M&W Burrard-Lucas
(watch the film - http://vimeo.com/20761107)

More about Burrard-Lucas Photography:
http://www.burrard-lucas.com

Photos:
http://www.burrard-lucas.com/gallery/wildlife/africa/safari/wildebeest.html

Light of my life

Miljoonia jalanjälkiä maassa, kaduilla, rantahiekassa, junissa ja asemilla. Omani jätin tänään Lausannen poluille, kaduille ja metroon numero 22. Istuin tänään kymmenen pysäkin väliä metrossa ja vaihdon toiset kymmenen toisaalle.

Ihmiselle, joka uskoo ja tuntee syvällä tulen palossa sielunsa kodin ja paikan – siirtyminen toisaalle on aina välillä hyväksi. Ymmärrän kokemani jälkeen jälleen paremmin sanontaa, joka meni kutakuinkin näin: sääntöjä on toistettava ensin riittävästi, jotta ne muistaa ja kun ne muistaa, ne voi unohtaa. Kun sääntö pureutuu syvälle tekoihin ja tapoihin, se muuttuu osaksi kiertokulkua ja mieltä. Äidin lisäys tähän olisi, älä kuitenkaan unohda sääntöä tai ota sitä kantaaksesi, ennenkuin voit kastaa sen sydämessäsi.

Siinä metrossa istuessani puhdistauduin jälleen ympärillä vaikuttaneiden pelkojen ja historiamme sävyttämien ”johtohahmojen” säännöistä. Niistä rippeistä, joita turkkiini oli kertynyt muutamien vaikuttavien istuntojen kautta.

Luomme uskomattoman määrän erilaisia sääntöjä, huomaamattamme. Toiset meistä rakastavat sääntöjä ja tukehduttavat toiset niiden alle. Olen matkustanut ja tavannut viimeisten kuukausien aikana lukuisan määrän erilaisia ihmisiä, erilaisissa yrityksissä - joukoissaan. Nähnyt lukuisia kyliä, kaupunkeja ja erilaisia ihmisryppäitä toinen toistaan mahtavampien rakennusten suojissa. Hämmästyttävintä kyllä, juuri varakkaimmat ja vauraimmat tahot tuntuvat olevan niitä, jotka ovat myös omien sääntöloukkujensa pahimpia vankeja.

Toisaalla joudut rikkomaan sääntöjä, mutta vain päästäksesi lähemmäs sielua, sydäntäsi ja vaistosi pitimiä. Ehkä se onkin suorin tie kotiin? Istuessani siinä, seuratessani ihmisvirtaa, erilaisia kasvoja, eleitä, olemuksia ja katseita – ymmärsin miksi kaipaan hiljaisuutta, miksi rakastan peltomaisemaa, miksi juuri vanha hiekkatie kotimäelle saa hengityksen raikkaammaksi ja katseeni kirkkaammaksi. Mikä on se salaisuus – miksi juuri hevosen valppaus ja vapaudenkaipuu tuntuvat kodilta.

Sitten sattumalta muistin tarinan...

” Once upon a time, long ago and far away, there lived a camel, and the camel’s name was Carlos. Carlos was a very good camel. He was kind, polite, strong, hard working, helpful and reliable. All other camels liked him. And Carlos felt proud. The years passed and Carlos started to get tired. Trying to be good was exhausting. And although he was popular and successful, somehow his life lacked joy. Weighed down with expectations and obligations, he started to feel heavy and burdened. His eyes became dull and his fur rough. Looking up at the twinkling stars one night, Carlos was suddenly flooded with sadness. Surely there is more to life than this? he tought.

And so he set out to the desert, alone, in search for his joy. For many days and many nights, Carlos journeyed through the dry sands of the desert. The days were lonely and long. Many times, he thought to turn back. But each time, his heart propelled him forwards with its longing.

One day far from home, Carlos woke to a thundering roar. Jumping to his feet, he found himself face to face with a huge, scaly golden dragon. Carlos held his breathe, waiting to die. But then, in the reflection of the dragon’s beady eye, he caught sight of a fierce golden lion. And as flames leapt from the dragon’s mouth, Carlos, now a lion, roared. He began to fight for his life.

For three days and three nights, Carlos the lion battled with the dragon, Thou Shalt. Over and over he pounced, tearing the scales from the dragon’s body, Carlos recognized it as a rule he’d adopted as a camel. No he roared again and again, as he tore these rules from the dragon’s body. I will, I will his cry for freedom echoed across the empty desert. Finally the battle was over. Carlos was victorious; the dragon lay lifeless in the sand.

Exhausted from the fight, Carlos dropped to the ground. Looking down at his paws, he found himself amazed. His lion’s claws had become small, soft hands and feet. Carlos the lion had become a child. And so it was that Carlos the child returned to home, skipping across the desert, his heart filled with joy. Full of life, radiant, graceful and free, he made his way back to his tribe, his sacred “Yes” echoing across the vibrant and listening desert.” – taken from Nietzsche’s story.

To my family, sister, to my loved one Pekka and all of you back home:

To do what we love, following our bliss and soul, be with and lean towards the experiences, people and places that bring us alive!

Dedicated to the memory of Leksa, to the light and the brightness what you carried within.

 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
 
Tessa ja Taku
"Vain tyhjän sydämen voi täyttää uusilla asioilla..."

Isä, poika ja linnunrata

Alkutalven kipassa pakkasessa kävelevät isä ja poika. He pysähtyvät seisomaan karjasuojasta kotimökille johtavalla polulla ja katsovat kirkasta tähtitaivasta. Pakkanen nipistelee pojan sääriä.

" Kuulepas, se on niin, että linnunrata merkkaa sään sulasyksystä kevättalveen. - näetkös, isä jatkaa. Taivaannavan ylitettyään linnunradalla on söheröistä tähtisumua rutkasti ja sitä piisaa useamman kämmenleveyden verran lännen taivaalle. Elikkä se merkkaa pian alkavia sakeita pyryjä."

"Pohjoisesta, Isojärven suunnasta kuuluu yksittäistä koiran haukahtelua, joka vaihtuu välillä vaimeaksi ulvahteluksi. Myöhäisillan taivas on syvän sininen, lähes synkkä. Vihollisen lentopommien leimahdukset näkyvät rautateiden risteysaseman suunnalta, mutta räjähdysten äänet eivät näin etäälle kantaudu. - Isä mennään jo tupaan, mua pelottaa!"

"Sanotaan, että mitä kirkkaampi on linnunradan vyö, sitä paukkuvampi on pakkanen ja toisaalta, mitä tummempi ja söheröisempi linnunrata on, sitä ryöppyisämpi on sää. Jos linnunrata laskeutuu kylmänkirkkaana läntisen metsärajan taa, se kertoo kovista kevätpakkasista, joita seuraa tuhoisat tulvat."

- Poimintoja Erkki Koipijärven novellista Isä, poika ja linnunrata. Kotirintamalta 1943.

Happiness revealed

“Beauty and seduction is nature’s way, tool to survival, because we protect what we love, fall in love with. It opens our hearts and makes us realize we are part of nature and we are not separate from it. When we see ourselves in nature it also connects us, because it is clear that everything is connected in one.

When people see amazing pieces, sceneries or pictures of nature they say “oh my god”! Have you ever wondered what that ment?

The “Oh” means that it captures your attention makes you present and makes you mindful.

The “My” means that it connects something deep inside your soul; it is gateway to your inner voice to arise up and being heard.

And “God” is that personal journey we all want to be on, to be inspired, to feel that we are connected to a universe that celebrates life.”

– Louie Schwartzberg, award-winning cinematographer, director, and producer. His notable career spans more than three decades providing breathtaking imagery for feature films, television shows, documentaries and commercials.

“You think this is just another day in your life. It is not just another day. It is the one that is given to you – today.” – old man in the film.

Take a moment to watch this film.
Louie says: it is part of a project called "Happiness revealed".
- I would say it is a legacy of eternity captured through a lense - it carries ispiring imagination to all of us.

Short film: Nature. Beauty. Gratitude.