Chili tomaattia ja kanaa

Kanan filepala paistuu pannulla, lisään joukkoon chilissä maustettua tomaattia - lisään kastikkeen ja laitan paistoksen kannen suojiin muhimaan. Tomaatista on tullut lempilapseni. Tomaattia kaikissa eri muodoissa ja nyt myös lohkoina, fetan ja chilin kera. Fetan lisään viimeisenä, ehkä aurinkokuivattua tomaattia - sekin, ah tomaattia.

Olen asuttanut uutta kotia miltein puoli vuotta. Jaksan edelleen ihmetellä sen lumoa, puun henkeä ja tunnelmaa. Huomaamattani aika kuluu, vailla radiota ja TV:tä. Paikallislehti osuu silmään postilaatikossa, sekin usein jää lukematta, ikävä kyllä. Eksyin eräänä iltana katsomaan TV:tä. Ennen varsinaista elokuvaa silmäilin Linnanmäellä, tai jossakin muualla Suomessa kuvattua perheohjelmaa. Väliin mainoksia, raskaustesteistä, kuinka kaunistut, miten tuoksut, syötkö hyvin ja tutut näin elät turvallisesti sloganit. Hymähtelen edelleen näkymättömälle reaktiolleni. Olin ymmälläni, en tajunut edes puolia aiheista tai miksi ne veivät tilaa ja aikaa ruudussa. Hetken katselun jälkeen, jouduin siirtämään huomioni pois turhalta tuntuvasta hälinästä. Tilanteessa toki oli muitakin häiriötekijöitä, mutta reaktio oli totta.

Nautin hiljaisuudesta, omasta rauhasta, ulkoilmasta, vapaa-ajalla ruumiillisesta työstä, tuoreista marjoista, metsästä, vedestä, eläimistä, ihmisistä, rakkaista. Hikisen pinnan päällä, maailman pölyssä ja hiekassa makaaminen on parasta - ei ole keksitty mitään parempaa - ainakaan vielä. Ihmislapsi voi siis muuttua, voi oppia pois totutuista tavoista, kasvaa ja kehittyä. Ulos sosiaalisen paineen kireästä pukupaidasta, liian tiukoista kiristävistä tunnehallinnan naamareista, päätäpakottavista pitää - hatuista ja sukkahieltä maistuvista uskomuksista.

Hiljaisina aamuina ja iltoina tunnen suurta kiitollisuutta ystävistäni ja rakkaista ympärilläni. Miten olen onnistunut pitämään ja löytämään rinnalle kasvuhalukkaita, outoja, hulluja ja täysin paranormaaleja ihmisiä. Vivahteena suhteissamme on aitous - olla tai olla olematta. Puhelimessakin voi rauhassa todeta - hei, nyt ei huvita jutella, soitellaan. Kaikki on mahdollista, jopa isoäitini muuttuminen - sen näkeminen on ollut lahja.

Eräänä sunnuntaina, kävellessämme ukin haudalle, kuuntelen vanhan ihmisen huolta haudan kunnosta. Ovathan kuunliljat kasvaneet, hauta siisti ja kunnossa. Matkalla saan myös kuulla, miten isoäitini toisen miehen hautausmaalta oli soitettu ja kysytty, että mitä tehdään, kun hauta tulisi hoitaa?

Isoäiti siihen - soittakaahan kulttuurirahastoon, se mies oli naimisissa sen istituution kanssa. Parhaat naurut päiväksi. Näemme edessä tutun kiven ja upeat kuunliljat puhjenneena - voi, katso Patricia, ne ovat elossa ja kasvavat, on niin kaunista. Kahdeksankymmentäseitseitsemän vuotta ja silmät loistavat edelleen uutta paloa.

Heijastuksia

Täytän sinut ilolla, iloon. Nautin tulesta, sielusi palosta, kaikesta mihin kykenet, ihmisenä, miehenä, naisena, lapsena - touhoapinana. Nähdä toinen ihminen syttyneenä, intohimoisena, haluavana, liikkeessä, elämän täydessä vedossa - onko jotakin parempaa?

Olet heijastukseni, olen heijastuksesi. Kaikessa mitä teemme - näymme muuallakin, kuin lähteen pinnalla. Olen onnistunut valitsemaan rinnalleni eläimen, harrastuksen, intohimon, joka paljastaa tunteeni - herkimmätkin pelkoni, kitkat. Peili on eläin, jossa näen hetken itseäni - saan käsiini kiitoksen, haasteen tai haavan. Tuomioni on varma ja totuus ei pakene, edes selkäni taakse.

Keskityn, venyn, ohjaan, olen lempeä, anteeksiantavainen ja rauhallinen - lopputuloksena voi olla tanssien etenevä harjoitus, kahlaus, elämä ja työ.

Huokaan. Seuraan lokkien mellastusta veden pinnalla ja parven riehuntaa puokaman kaislikossa. Huomaan kaipaavani lämpimien vesien äärelle, tunnen sen, maut.

Vahva suolanmaku suussa, kuuma hietikko ja sirittävät sirkat. Otan laukustani raikkaan, juuri sopivan pehmeän nektariinin. Haukkaan siitä palan, kirpeä ja raikas hedelmäliha valtaa huulet ja suun. Päähän nousee kananlihan tunne, hyvänolon tunne mausta. Kaunista maisemaa on helppo heijastaa - vain antamalla ihon leikkiä auringolla, hiuksien tuulella ja paljaiden jalkojen hiekalla.

Tessa and Wulfcan - home, eyes and heart..

Katsos, näin se meni.

Mitä mietit, riudutko taas?
Petyitkö, pudoitko korkealta?
Koitko lopun ja alun?
Voi, älä itke, makaa maassa,
itsesäälissä.

Katsos, näin se meni.

Paransit haavojasi vanhoilla voitehilla,
peittelit ne huomion suojiin, teatteriin.
Oman mielesi salakavaliin valheisiin.
Toiveisiin ja odotuksiin.

Kuin huumetta sait hyvän olosi,
mutta kestää et sen voi odottaa..ei..ei.

Mihin katosit, siellä olet ja täällä.
Ota kiinni itsesi ja lataa sisääsi,
tärkeimmät panoksesi, elämän rohtosi.
Naura ja itke, olet kaunis.

Alulla on loppu. Lopussa alku.
Aamussa on ilta, illassamme aamu.

Hyvä ja paha, kaunis ja ruma.
Eivät ne vastakohtia ole nähneetkään.
Puoliskoina ne matkaavat,
yhdessä rakentavat maailmamme kannet.

Ja sen hikisen kannen alla me rakastelemme.

Katsos, näin se meni.

Kysyt, miksi hymyilen - tälle kaikelleko?
Tottakai. Miksi en hyvää aamuisin tervehtisi?
Miksi en hyvälle ovea avaisi,
Iltateelle sitä tupaan kutsuisi?