Aamukosteus kietoutuu hiuksiin, kuin silittäisi jokaisen niistä yksitellen. Koira odottaa eteisessä. Istuu nököttää ovella - katsoo ja odottaa. Aamukahvi maistuu vielä, iho on unen kastama. Sopivasti kulunut huppari ja suoraan jalkaan sopivat lenkkarit. Pihamaalla odottamaton näky. Kolme pientä sinitiasen poikasta ovat ensilennoillaan, yksi pihatuolin sarjalla. Pullea ja lapsen pyöreä.. pieni soma lintu. Siritys kuuluu kauas, matka maailmaan on alkanut.
Palatessamme koiran kanssa pihamaalle yksi pienistä sirkuttajista on jäänyt alimmalle oksalle suureen pihakuuseen. Jätän koiran ovelle. Sahatessani vanhaa hyllylautaa seuraan kuinka emo vierailee vielä poikasen luona oksalla. Hymyilen, sahaan, katson, hymyilen ja sahaan.
Saan hyllylaudan valmiiksi. Poikanen on kadonnut. Yksi pieni elämä alkaa tuumaan ja katson vanhaa puuta. Mietin onko se kenties näiltä seuduilta sahattu, papan ladonseinästä nyt pienen mökin hyllyksi eksynyt pätkä. On hiljaista, istun kuistilla ja nostan jalat kaiteelle. Otan käteeni jälleen Einon tekstit. Elämän virran ihastelua tekee mieleni vielä hetki tuumailla. Pienestä linnunpojasta, vanhasta lankusta, vielä hetki Einon aikaan tänään vuonna 2015 keskikesän sateisessa päivässä.
"Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.
En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.
Minun mieleni on niin korkea
kuin taivahan tähtivyöhyt,
sen alle mahtuvi maailma
ja yhdessä päivä ja yöhyt.
Oi, äitini armas, kun eläisit,
nyt itkisin helmassasi!
Sinä anteheks antaen pyyhkisit
pois kyynelet poskiltani.
Oi, ihmiset, miksi on ilkeyttä
ja veljesvainoa miksi,
kun Luonut on Luojamme lempeä
maan kaiken niin kaunihiksi?
Miks ihmiset astutte allapäin,
vaikk’ korkea taivas on yllä?
Ylös silmänne luokaa ystäväin,
niin mielenne yhtyy kyllä!
En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.
Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla."
Eino Leino
Palatessamme koiran kanssa pihamaalle yksi pienistä sirkuttajista on jäänyt alimmalle oksalle suureen pihakuuseen. Jätän koiran ovelle. Sahatessani vanhaa hyllylautaa seuraan kuinka emo vierailee vielä poikasen luona oksalla. Hymyilen, sahaan, katson, hymyilen ja sahaan.
Saan hyllylaudan valmiiksi. Poikanen on kadonnut. Yksi pieni elämä alkaa tuumaan ja katson vanhaa puuta. Mietin onko se kenties näiltä seuduilta sahattu, papan ladonseinästä nyt pienen mökin hyllyksi eksynyt pätkä. On hiljaista, istun kuistilla ja nostan jalat kaiteelle. Otan käteeni jälleen Einon tekstit. Elämän virran ihastelua tekee mieleni vielä hetki tuumailla. Pienestä linnunpojasta, vanhasta lankusta, vielä hetki Einon aikaan tänään vuonna 2015 keskikesän sateisessa päivässä.
"Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla.
En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.
Minun mieleni on niin korkea
kuin taivahan tähtivyöhyt,
sen alle mahtuvi maailma
ja yhdessä päivä ja yöhyt.
Oi, äitini armas, kun eläisit,
nyt itkisin helmassasi!
Sinä anteheks antaen pyyhkisit
pois kyynelet poskiltani.
Oi, ihmiset, miksi on ilkeyttä
ja veljesvainoa miksi,
kun Luonut on Luojamme lempeä
maan kaiken niin kaunihiksi?
Miks ihmiset astutte allapäin,
vaikk’ korkea taivas on yllä?
Ylös silmänne luokaa ystäväin,
niin mielenne yhtyy kyllä!
En tahtois ma touhuun ihmisten
ja en tahtoisi yksin olla.
Minun mieleni on niin kummallinen
kuin meri kuutamolla."
Eino Leino
