Oikku

Pieni on ihminen.
Hän syntyy täydellisenä, viattomana,
vain aloittaakseen matkansa kohti erheitä ja epäilyjä.
Se on ihmisen oikku, ja oikussa on sen voima.

Kohti taivasta kurkottavat kukat ja kasvit.
Kohti horisonttia suuntaavat vaahtopäät,
jotka uljaana lyövät itsensä kohti kalliota,
kuin tietäen, näin on.

Pienen ihmisen myrskyt ovat mielessä.
Mieli täyttyy, tulvii ja sekoaa, kunnes jokin sen saa tyhjenemään.
Sydämessään hän kantaa edelleenkin sen kaiken, oleellisen.

Pienen ihmisen kauneus ovat erheet ja katumus.
Ilman katumusta pieni poloinen ei kehity, ei kasva.
Kaunis on tuo katumus jonka perään maailma huutaa,
jota pieni oikku ei saa kauaksi kadottaa.

Syntymästään kasvun polulle käy pieni ihminen,
matka on pitkä ja kivinen.
Jos kaiken hän kestää ehkä jonakin aamuna,
kohti taivasta hän kurkottaa, kohti horisonttia tuijottaa.

Hiljaa siinä on hän. Pieni ihminen, epätäydellinen.