Iholla

Mitä jos olisit susi, saisit paksun turkin, kovan kunnon ja taitavat sosiaaliset taidot villin luonnon.

Mitä jos olisit tiikeri, et puolustaisi vaan hyökkäisit.
Kantaisit vahvasti raitasi ja näyttäisit voimasi.

Mitä jos olisit hevonen, tuntisit tuulen tuomat viestit, vaistosi ja herkkyytesi olisivat hengenpitimesi.

Mitä jos olisit mies, riisuisit arkipukusi,
ja vaihtaisit yllesi pehmeän ihoni.

Mitä jos olisit nainen, tuntisit kosketuksen hellän,
tietäisit olemuksen ja voiman joka asuu sisällä asun sisäisen ja hennon.

Hyvä spirit!

Miten ylläpidät hyvää spirittiä autossa/ruuhkassa!

1. Päälle Radio Rock tai sitten kunnon levyt! ASENNE!
2. Vedä kaikki biisit kovaa ja korkealta, muista ilmakitarat ja tuuletus.
3. Aloita kurkkimisleikki naapuriauton kanssa, ohjeet alla:
   a. Katso, siis tuijota pitkään sivulle, suoraan silmiin!
   b. Kun toinen katsoo takaisin käännä pää äkkiä pois
   c. Kun toinen kääntää katseen kurkkaa uudelleen
   d. Jatka tätä niin kauan että saat hölmistyneen tai pelokkaan suojautumisreaktion.
4. Tunge suu täyteen purkkaa ja yritä rikkoa ennätys a) pallon koko b) palojen määrä.
   a. Vihje! Kokeile vanhoja hubbiksia ja etenkin sitä tuubipurkkaa!
   b. Toimii myös minitomaattien kanssa.
   c. Varo! Tukehtumisvaara!
   
5. Leiki pyyhkijöillä ja häiriköi pesunesteellä
   a. Vihje! Laita pyyhkimet täydelle teholle ja ota hölmistynyt ilme (toimii paremmin naisilla) – seuraa kanssa-autoilijoiden reaktioita.
6. Ohittaessasi jää vierelle ja vilkuta iloisesti, muista leveä hymy, parasta antia ovat vihaiset katseet (tätä ei kannata kokeilla mikäli ajokilometrejä kertyy vuodessa alle 30 000!)..

Kotiin päästessä huomaat ihanan raukean olon – Revittely tehoaa, eikö?

Kotimatka

Ne pienet asiat valkenevat aina salaa tai joskus onnellisesti palautuvat mieliin unohtuneina. Tuntuu siltä että aikuisena joudumme kaivamaan niitä esille. Olo on sama kun kaivaisit syksyn lehtikasaa tai yrittäisit kammeta teatterin esiripun taakse mutta et löydä sitä keskikohtaa, hapuillen sokeana.

Käväisin kotona, maalla. On kaunista, lumista, talvista. Höpötimme siskon kanssa niitä näitä, samalla kun hän touhusi ison masunsa kanssa pitkin taloa. Suloista, se kertokoon kaiken oloasusta joka päällä siinä rakas hyöri ja pyöri.

Parannettiin maailmaa ja sitten taas päästiin jatkamaan elämää. Palasimme eteiseen ja näimme ikkunasta pienen pipon kaukana alamäessä. Pieni koululainen oli matkalla kotiin. Jäimme seuraamaan miten loppumatka ylös mäelle sujuu. Tilanne muistutti sisällä lähinnä jääkiekko-ottelua, meidän selostaessamme tulijan ajatuksia ja tilanteita, välillä nauraen, välillä kauhistellen, välillä hiljentyen.

Ensin oli putsattava kaikki postilaatikot lumesta, hansikkailla muovattiin lunta ja suuhunkin sitä oli mukava tunkea. Sitten tutkittiin kaikki lumiset luumupuun oksat, ravisteltiin ja katsottiin putoavaa lunta. Muutama askel ja hyppy ojaan, pois ojasta, ja näin, ihmetellään jälkiä. Mäen päällä, kaarto koivujen läpi pihamaalle, hyppy lumikasaan, kieritään ja maistellaan. Leikitään kuollutta ja vain ollaan hiljaa. Sitten silmät loistavat, tädin auto ja sen luo iloinen hyppely. Kurkitaan ikkunoista, putsataan lumia.

Olin häkeltyä muistoista ja pakahtua näystä. Sain takaisin paljon unohtuneita pieniä asioita. Ehkä venytän itsekin työmatkaa, jään tien varteen ihastelemaan maisemia, heittämään lumipalloja ja rikkomaan jäätyneitä kohtia. Keväällä yhdistän puroja ja teen patoja. Matkatessa lähtöaulaan teenkin muutaman ison ympyrän matkalaukun kanssa, vedän ikkunaan sormella jälkiä, piirrän hymiön ja puhallan lasin huuruun. Tutkin tarkasti pyöröovia ja niihin jään hetkeksi pyörimään. Ei päämäärä vaan matka, ei välimatka vaan tie rakkaan luo.

Käsi kädessä

Toinen ovi sulkeutuu ja toinen avataan edessäsi. Toinen tie on tallattu, toinen odottaa kulkijaa, vielä tuntematon.

Tästä ei ole kulkenut kukaan, ei eläin, ei ihminen.

Tule ja kulje se matka kanssani, polku jota kukaan ennen meitä ei ole kulkenut. Se avaa katseemme ja näemme taivaan laskeutuvan maan päälle.

Mikään ei ole niin kuin ennen, ei pidäkään. Anna käsi käteeni rakas.

Suoraa puhetta

Mä pienenä sut työmiehenä muistan, nälkäisenä ahmattina, auktoriteettina ja suurena kalsariveikkona.

Ajan myötä se muuttuu, silti jokin säilyy samana. Olen vieläkin isin tyttö pieni ja solakka. Sä miehen tavoin kaiken välittämisen kerrot, on suloista saada evääksi lihis, kahvi, tuulilasi ja vitsit pervot.

Oli tänään kiva ajella ja turhaan asioilla vain kuljeksia. Sitä naapurin Karin porschea ja sen hevosvoimia ihmetellä. Vahvat ovat tunteet ja esillä, se kai on ongelma suvussa älä perkele.

Oli mukava ajella sanoit, salaa tyytyväisyyttä hymyilit ja jatkoit. En suunvuoroa saanut, ainakaan helpolla tai sitten vain huutamalla. Kun viimeisiä tavaroita me autoon kannettiin, takaluukkua kiinni laitettiin, sä kerroit kuinka keikoilla tavarat purettiin ja lavalle sännättiin. Miten mikit ja vahvarit äkkijarrutuksilla lattiaan länättiin.

Kerroit mulle syvästä rakkaudesta. Miten toisen vuoksi sitä haluaa muuttua ja vain harvoin tekee mielesi suuttua.

Varjoja, varkaita ja vanhoja valokuvia

Jokainen meistä muuttaa elämänsä aikana, toiset useammin, toiset harvemmin, kaikki kuitenkin. Muutossa törmäät vanhoihin esineisiin, ihmettelet tavaran paljoutta, jäät laulujen sanoin tuijottamaan, lukemaan, katselemaan. Joskus muutot ovat kipeitä ja ne tuntuvat raskailta, yhtä raskailta kuin leveä tammipöytä siirtyessään auton taakse. Muutto voi olla onnellinen unelmien maalaus, taidetyö yhdessä rakkaasi kanssa. Muutto voi myös olla siirtymisriitti, uuden ajan alku.

En unohda tässä muutossa mitään, kaikki yhdessä kannetut laatikot ja hymyt. Ilmassa leijuvat sanat, unelmat vaativat työtä, sitä työtä on mukava tehdä yhdessä. Kun tyhjä tila valtaa kodin, asunnon, näkee parhaiten sen mikä piiloutuu kaiken sen materiaalin ja pesän täytteen alle.

Mitään en vaihtaisi pois, mitään en muuttaisi. On tunne kuin loppukesällä, valmiiksi kypsyvällä omenalla. Tiedän, kohta tipun, oikeaan aikaan, juuri sillä hetkellä kun on tarkoitettu. Ken tietää muutunko osaksi hyvää piirakkaa, olenko hetken eväs vai kasvanko täyteen mittaan uudessa paikassa. Järkkymätön on varmuus ja kasvun voima.

Törmäsin sattumalta muuton aikana vanhaan levyyn, jonka eräs kappale jäi monia vuosia sitten mieleeni. Kuuntelin sen uudelleen ajaessani muuttokuormaa. Vuosien takainen tuntemus oli ollut oikeassa, en vain nähnyt ja kuullut läpi kaikkea, nyt ymmärrän sen tuoman viestin.

Hämärän taa...

Näkymätön

Mistä tunnistat taistelutoverin, tärkeän liittolaisen, puuttuvan puolikkaan tai rinnalla kulkevan ystävän?

Hän tulee luoksesi, vierelle jää. Näet sen katseesta, hyvästä olosta heidän lähellään. Mistään ei purista, ahdista ja voit lepattaa takki avoinna tuntematta kylmää. Ystävän kanssa huomaat olevasi vapaa kaikesta, ei hallintaa ja valtataisteluita, pelkkä oleminen on vain se kaikki -parasta.

Usein rakastuessamme sokaistumme, toisin kuin luullaan emme itse ihmisestä vaan energiasta. Saamme tunteen kautta sitä suuren määrän ja huipun laskeuduttua ihmettelemme uutta maata jalkojemme alla.

Luin jokin aika sitten kirjan jossa ihmisten vallantavoittelun selitettiin johtuvan energiasta, taistelemme toistemme, maailman ja luonnonvarojen energioista. Ihmisten välinen kanssakäynti voi olla pahimmassa tapauksessa energian imemistä, varastamista, taistelua. Missä ja miten opimme oikean tavan rakastamaan ja antamaan energian virrata vapaasti? Jokainen oman polkunsa eri vaiheissa - alussa, myöhemmin tai ei koskaan.

Pidä rakkaat lähelläsi, pidä hyvä huoli tärkeistä ihmisistä rinnallasi. Ystäväni sanoin, muista missä on kotisi ja jos et sellaista omaa, hanki se ja nopeasti. Koska maailma ei ole täydellinen, lisään - rakenna siihen tukeva katto ja ikkunat sadepilvien varalta.

Sanomaton

Katsot maisemaa, ihmisiä tai puhallat höyrypilviä pakkasilmalla eteesi. Kävelet puiston läpi, kuljet metsässä tuntien puiden läsnäolon, tunnet hevosen sydämen sykkeen ja laitat korvan lähelle rintaa, elämää. Jos siirryt varovasti ja asetat pään selän päälle, kuulet luuston kautta mahtavan äänimeren hevosen rouskuttaessa heinää.

Jos menet lenkille metsään koirien ja ihanan pikkutytön kanssa, kuuntelet liudan kysymyksiä matkalla ylös kallioille ja kallioiden päällä saat halata ”sitä seuraavaa puuta”, tytön halatessa toiselta puolelta ja silmät loistaen kysyen, tunnetko, tunnetko se elää.

Vasta pikkuhiljaa sen tajuaa, mitä siirtyy veren mukana, mihin sitä on syntynyt, pelottaa. Pelko laimenee heti kun näen ne silmät rungon toiselta puolelta ja jatkamme matkaa aivan kallion kärkeen, josta näemme kauas, kauemmas. Suunnittelemme siivet joilla voisimme ottaa lennon alas, kuvittelemme kuinka liitelemme ristiin ilmojen halki, päätyen pellolle. Jos kaikki menee hyvin saatan nähdä ne silmät rinnalla liitovarjon kyydissä, unelmia, jotka mielessä ajavat vaikka flunssan ulos kehosta. Rakkaus on kaunista.

Katsot pientä nuttua edessäsi ja haluaisit avata koko kuvan heti eteen, kuin siirtää vettä mukista toiseen, kertoen kaikki tärkeimmät opit, helpottaen elämäntietä, melkein sanotkin jo jotain, mutta sitten. Oletkin hiljaa ja vain hymyilet. Kerrot ehkä jonkin tarinan auringonlaskusta, yrität muistella kasvien nimiä ja ihmetellä pallojäkälää. Siskoni sanoin, vereen voi luottaa ja siksi se hyvä tunne säilyykin vaikka kaikkea emme kertoen jatka eteenpäin, se on jo siirtynyt. Matka jatkuu.

Kauneimman edessä

Mä kyllä sen ymmärrän, kun sen saman ahdistuksen koen uudelleen.

Mä viereesi haluan, mutta en siihen jäädä voi.
En osaa sitä selittää, kun edes itselleni sitä aukeamaan en saa.

Joskus hiljaisuus on kaikki, joskus hiljaisuus vain sen tärkeimmän opettaa. Taitaa hiljaisuus myös jotakin tappaa, mutta se vain nähtäväksi jää.

Mä kyllä sen ymmärrän, kuinka taistella mielen ja oman tieni kiinnipitämiseksi joka päivä saan. Meistä jokainen jotain sieltä ja täältä oivaltaa, samalla kun elämäntietä taivaltaa.

Mä en halua susta häiriötekijää tai elämäni kuormittajaa. Sulta paljon sain ja sun avulla kai oikein opin rakastamaan.

Kaikki hetket ikuisiksi jää, kauniin mieliimme ne turvaan jää.
Joskus mietin niitä asioita syviä, ajatuksiani virittelen,
tunnen syvän yhteyden ja sen kauneimman edessä vain hymyilen.

Kun kaikki muu otetaan pois.
Kauniit maisemat, maailman täyttävä materia
ja kaikki mikä vain joskus katoaa.

Se mikä ajan kiertokulussa jäljelle jää,
on kuolematonta ja maallista rikkautta pysyvämpää.
Ne tunteet, muistot yhdessä rakkaiden,

niitä kerään sieluuni ja sydämeeni aina varjellen.

Salaa kai niistä oivalluksista viimeisen opin,

ja sen kauneimman edessä aina silloin tällöin hymyilen tovin.

Syntymä

Sain kuulla ilouutisen. Poikalapsi syntyi maailmaan tuoden mukanaan iloa ja täyttäen monien sydämet onnella. Luin juuri samaan aikaan lahjaksi saamaani kirjaa joka sattumalta herätti minut syntymän, lapsen ja vanhemmuuden äärelle uudella tavalla.

Vaikka ystäväni on kaukana, välimatka pitkä ja ulkopuolisen silmin yhteydenpitomme satunnaista, tunsin jotakin voimakasta - side välillämme tuntuu vain säilyvän. Siteemme tuli lujaksi heti ensihetkestä, syntyessään ja lujittuu kuin itsestään. Kuin tuuli toisi kaukaa tunteet luoksesi ja veisi omasi takaisin.

Kuultuani uutisen mieleeni tulivat siskoni kirjoittamat sanat kirjan ensimmäisille sivuille: "Rakas siskoni, ensimmäisen runon sanoin onnellisuutta tälle päivälle... jolloin rakas äitimme sinut sydämemme unesta luoksemme toi..". Miten ihmeellinen on voima lapsella, syntymällä, vanhemmuudella. Kaikki me synnymme oikeaan aikaan, oikeassa paikassa ja valmista tarkoitusta varten. Niin myös eilen ensimmäisen kosketuksen maailmaan ottanut pieni poika. Kaikki maailman suurteot ovat saaneet alkunsa haaveesta ja syntyvät pienten tekojen ja monien pienten taisteluiden ja voittojen kautta. Siskoni sanoin, missä olisin tai mitä tekisinkään jos en saisi osakseni sisareni rakkautta, tukea, voimia ja iloa niin että poskilihat irtoavat hymystä. Kiitos äidille, isälle, kiitos maailman ihmeellisyydelle ja paljon onnea tuoreille vanhemmille.

Ensimmäisen runon sanoin:

Jos en olisi syntynyt enkä olisi tässä,
olisinko tyhjä paikka pilkkopimeässä?

Jos en olisi syntynyt, olisinko missä?
Yksinäinen pisara meren syvyyksissä?

Olisinko tuuli tai häivähdys hento,
perhosen keveä siivenlento?

Jos en olisi syntynyt, olisinko tähti,
joka kauas kodistaan luo ystävänsä lähti?

Jos en olisi syntynyt enkä olisi täällä,
olisinko kaipaus sydämesi päällä?

Olisinko hellyys kuin pehmeää lunta,
sydämesi ihanaa unta?

- Anne-Mari Kaskinen, Jos jäisi yksi sana -

The Beach

Olet siinä, olet hiljaa.
Kosketat ja varovasti siirrät hiuksiani korvan taa.
Tämä hetki, se jäi ikuisuuteen, on aina meidän.

Et tiennyt mitä teit, autoit pahimman yli.
Kuljin kuilun ylitse, kapeaa siltaa pitkin.
Käteni kädessäsi ohjasit ja huomaamatta olimme toisella rannalla.

Uusi ranta ja sen hiekka tuntuvat hyvältä.
Katson hetken taakseni, sitten istun alas, annan tuulen kuiskailla. En kiirehdi eteenpäin, oikealla hetkellä nousen, miten kevyt on askel, tuntuu hyvältä, uusi mahdollisuus, kulkematon tie.

Kutsu leikkiin

Lapsi leikkii, on täydellisesti ajassa.
Lapsi vaatii haluamaansa, ei luule haluavansa.

Totuus on hänessä, kuin tulen hehkuttama lämpö iholla.
Hän tarttuu toimeen, on työn touhussa, tarttuu hetkeen.

Hän keskittyy olennaiseen, löytää yksinkertaisen tien.
Hän löytää syvyyden ja kauneuden helposti olemalla.

Erään viisaan vanhan miehen sanoin.
Koskaan ei ihminen kyllästy niitä katsomaan ja siihen pysähtymään, nähdessään nukkuvan lapsen, virtaavan veden tai elävän tulen.

Otetaan neuvosta vaari, sillä se on elämä. Tässä päivässä on elämän ydin. Siihen mahtuu se kaikki, mikä on todellista ja totta. Kasvun siunaus, toiminnan suuruus ja voiman ihanuus.

Elokuun hämärtyvät illat

Ilmavirta hyväilee jalkojani, tuuli kevyesti koskettaa hameenhelmojani. Tule ja kanssani tanssi, elokuisessa illassa hämärtyvässä.

Unohdetaan unelmalomat ja juhlat erityiset.
Kuljetaan hetki kaksin ja kävellään tovi. Päädytään lammen rantaan, valona kuu, mukana viltti ja eväskori.

Katsotaan toisiamme silmiin hämärässä, herätetään kaikki aistit olemaan juuri nyt ja tässä.

Arkisoturit

Tunnin ahkerointi saa enemmän iloa aikaan kuin kuukauden valitteleminen, pyyhkii pois huonon tuulen ja selvittää sekavat asiat.
Benjamin Franklin

Sillä on oikeus arvostella, jolla on rohkeutta auttaa.
Abraham Lincoln

Vieras on virta ja vieras on vene, eivät ne unelmies uomia mene.
Ilta on ihmisessä, aamu on outo; illasta aamuun on ihmisen souto.
Illasta aamuun on yöllistä matkaa; jos jaksat uskoa, jaksat jatkaa.
Unto Kupiainen

Mietin Unton, Abrahamin ja Benjaminin sanoja. Lyhyesti virsi kaunis ja hienosti miehet osuvat asian ytimeen.

Olen valitettavasti saanut viimeaikoina todistaa pienimielisyyttä, ahdistuneisuutta, katkeruutta, huonoa oloa ja voimattomuutta, niin lähellä kulkijoissa kuin itsessänikin. Se on saanut aikaan pelastautumiseni, pakomatkani runojen ja kirjallisuuden pariin. Kirjat ovat jännä juttu, ne antavat mahdollisuuden vapaasti valita seurasi. Saat annostella kulloinkin mielentilasi tai voimavarojesi mukaan sopivan määrän hulluutta, vahvuutta, hyvää mieltä tai innostusta. Heitetään viis kaikelle ulkomaailman hössötykselle, yleiselle valitukselle tai huonovointisuudelle. Siihen päälle ulkoilua, ystäviä, luontoa, eläinten kykyä elää hetkessä ja paketti alkaa olla taas kasassa.

Huono onni opettaa valitettavan paljon, enemmän kuin hyvä onni. Mutta siihen liittyy paljon myös negatiivisia vaikutuksia. Se voi rakentaa kuorta, kivettää sydämen, katkeroittaa ihmisen. Huono onni pakottaa selviytymään ja näkemään mahdollisuudet, kasvamaan niiden ylitse. Koin itse karvaan pettymyksen, mutta yritän koota kaikki voimavarat jotta kasvaisin, opettaisin itseäni ja muuttaisin siitä suurimman osan hyväksi. Elämä ei usein mene suunnitelmien mukaan, mutta usein taisteluiden jälkeen pääsemme perille ja näemme takanamme tien joka ei ollut eilisen kartassa vaan syntyi huomisesta.

Eräs hyvä ystäväni jaksaa ihmetyttää. Hänen voimavaransa ovat kaikella tavalla ainutlaatuisia. Olen tiedostaen laittanut merkille viimeiset kahden vuoden yhteiset hetket ja elämäntaipaleemme. Jos ihminen voi olla hyvä syvintä kohtaa myöden ja aito kaikella mahdollisella tavalla, hän on sitä. Erityistä huomiota olen kiinnittänyt miten hän on toiminut vaikeiden ihmisten kanssa, sortumatta itse mukaan pahansuopaisuuteen, valitteluun ja osattomuuden suohon. Mietin monesti iltaisin miten olen onnekas saadessani tuntea hänet, pitää hänet elämässäni, hän on suuri rikkaus ja toivo.

Arkisotureiksi ryhdyttäköön, sotimaan valitusvirsiä ja vastuuttomuutta vastaan. Uskomaton on voima innokkuudessa ja ilossa. Uskomaton on voima pyrkiä eteenpäin ja kasvaa.

Alku ja loppu

Mietin molempia kumppanuksia - alkua ja loppua. Tarina päättyy, matka kuljetaan perille, elämme ja kuolemme.

Miksi usein alku koetaan voimakkaasti postiivisena, pieni silmu, kukan nuppu, lapsi tai auringonvalosta nauttiva perhosentoukka ovat lupauksia. Kaikki edessä, kaikki mahdollista ja kaikki puhdasta. Kuka tai ketkä ovat määritelleet puhtauden, antaneet alulle mahdin olla aina ensin ja seisoa korkeimmalla korokkeella.

Sain rakkaalta ystävältäni merkkipäivänä erityisen lahjan. Olemme kulkeneet liki 15 vuotta yhdessä ja ilman häntä, no, mikään ei olisi niin kuin se on. Miten pitkä ja syvä ystävyytemme ja aina yhä kiehtovammaksi muotoutuva suhteemme antaa ja alkaa joka päivä uudelleen. Ystävyydellämme on ollut alku, mutta juuri meidän alkumme ei ole varastanut kaikkea loistetta, yhteinen matkamme ja jatkuva tarinamme on muodostunut lahjaksi, aarteeksi. Alku ei varastanut valokiilaa eikä loppu tule tekemään muuta kuin sille annetun tehtävän. Matkamme yhdessä tulee olemaan aallonharja, jäävuoren huippu ja pohja, kuin varkain saamme koko kauneuden käsiimme vain olemalla - yhdessä mutta erikseen.

Sain ystävältäni lahjaksi tyhjän paperin, öljyväritaulun ja piirrustusvälineet. Mahdollisuus aloittaa ja maalata kuva juuri sellaiseksi kuin haluan, tahdon. Vaikka viivat kulkevatkin eri väreillä tai ne haarautuvat, voin aina jatkaa sitä toisin. Kun katson tyhjää taulukangasta tiedän, sen aika ei ole nyt mutta jännästi tunnen missä sen tulen maalaamaan - kuva ei ole vielä valmis.

Muistan erään maalauksen jota taiteilija oli maalanut kaikkiaan kolme vuotta. Valmis maalaus oli esillä kerran pienessä näyttelyssä. Nuori pariskunta tahtoi ostaa sen ja taiteilija tunsi suurta haikeutta luopuessaan siitä. Hän halusi ehdottomasti tietää minne se päätyisi ja toivoi saavansa käydä sitä katsomassa. Maalaus ei ollut pelkkä maalaus, se kertoi taiteilijan eri aikoina läpikäymistä tunteista ja ajatuksista, siihen oli piirtynyt koko hänen elämänsä tuona aikakautena. Alku ja loppu.

Joskus loppu ottaa oman tähteyden. Se tekee alun ja tarinan merkitykselliseksi ja nostaa koko kuljetun matkan, tarinan uudelle tasolle. Lopulla on kuitenkin aina se yhtä likainen tehtävä, tulla esiin ja sulkea esirippu.

Miksi - jotta jossakin, jotenkin voi syntyä uusi kaunis tarina uudelleen.

Aika

Lyhytkin aika voi riittää. Lyhytkin hetki kestää sen kaiken. Joskus yksi vuosi voi pitää sisällään koko ihmiselämän kauneuden. Yhteen vuoteen mahtuu paljon, samalla joskus tuntuu siltä että aika ajaa ohitsemme ja vuodet vierivät, valuen menneisyyteen. Hiipien hiljaa varjoihin ja kuin salaa kadoten koskettamatta koskaan meitä.

Vuoteen mahtuu paljon tai jotenkin samalla ei mitään. Olen toisinaan hukuttautunut intohimoisesti työn tai asioiden äärelle, joulu tulikin yllättäen ja vuosi vain vaihtui. Olen taitavasti rakentanut mieleni sopukoihin oman maailmani ja keskittänyt voimavarani asiani ja vakaumuksellisen toimintani taakse. Samalla olen kadottanut ajanlaskun ja usein herännyt uuden vuoden toivotuksiin.

Toisinaan vuodet ovat tuntuneet rikkailta, elämäntäyteisiltä. Usein hetket joissa arjen puristuksista irtautuessaan tai totutuista tavoista poiketessaan tuntee uutta paloa, intoa, saa ajalle korkoa, saa salaa kuin kyvyn venyttää tunnit ja kuukaudet. Irrottautuminen voi olla mitä tahansa. En juokse lenkkiäni normaaliin tapaan, päätän kävellä. Antaa ajan kulua, katsoa maisemaa, peltoja, nautin pakkasesta poskilla ja talvesta, hiljaisuudesta. Sitten se tapahtuu – aika vain pysähtyy.

Miten vaikealta se tuntuikaan aluksi. Miten ihmeessä voin vaihtaa vaihteita, seurata liikennettä ja vaihtaa polkimia. Usean toiston jälkeen, alitajuntani teki kaiken puolestani ja huomaan kauhukseni joskus jopa syöväni aamiaista, unelmoivani kaukomatkasta tai seuraavani lintuja ajaessa töistä kotiin. Rutiinit, tavat ja tottumukset sokeuttavat mieltämme ja ajatuksiamme samoin. Emme kadota aikaa, emme vuosia, me ajamme itse aikamme ohitse. Se on yllättäen kiinni monista pienistä tekijöistä ja mielemme vahvuudesta. Tänä vuonna en anna mielelle periksi, ainakaan ihan kaikessa. Päätän vaihdella tämän kulkupelini automaatin ja manuaalisen ohjauksen kohteita.