Miljoonia jalanjälkiä maassa, kaduilla, rantahiekassa, junissa ja asemilla. Omani jätin tänään Lausannen poluille, kaduille ja metroon numero 22. Istuin tänään kymmenen pysäkin väliä metrossa ja vaihdon toiset kymmenen toisaalle.
Ihmiselle, joka uskoo ja tuntee syvällä tulen palossa sielunsa kodin ja paikan – siirtyminen toisaalle on aina välillä hyväksi. Ymmärrän kokemani jälkeen jälleen paremmin sanontaa, joka meni kutakuinkin näin: sääntöjä on toistettava ensin riittävästi, jotta ne muistaa ja kun ne muistaa, ne voi unohtaa. Kun sääntö pureutuu syvälle tekoihin ja tapoihin, se muuttuu osaksi kiertokulkua ja mieltä. Äidin lisäys tähän olisi, älä kuitenkaan unohda sääntöä tai ota sitä kantaaksesi, ennenkuin voit kastaa sen sydämessäsi.
Siinä metrossa istuessani puhdistauduin jälleen ympärillä vaikuttaneiden pelkojen ja historiamme sävyttämien ”johtohahmojen” säännöistä. Niistä rippeistä, joita turkkiini oli kertynyt muutamien vaikuttavien istuntojen kautta.
Luomme uskomattoman määrän erilaisia sääntöjä, huomaamattamme. Toiset meistä rakastavat sääntöjä ja tukehduttavat toiset niiden alle. Olen matkustanut ja tavannut viimeisten kuukausien aikana lukuisan määrän erilaisia ihmisiä, erilaisissa yrityksissä - joukoissaan. Nähnyt lukuisia kyliä, kaupunkeja ja erilaisia ihmisryppäitä toinen toistaan mahtavampien rakennusten suojissa. Hämmästyttävintä kyllä, juuri varakkaimmat ja vauraimmat tahot tuntuvat olevan niitä, jotka ovat myös omien sääntöloukkujensa pahimpia vankeja.
Toisaalla joudut rikkomaan sääntöjä, mutta vain päästäksesi lähemmäs sielua, sydäntäsi ja vaistosi pitimiä. Ehkä se onkin suorin tie kotiin? Istuessani siinä, seuratessani ihmisvirtaa, erilaisia kasvoja, eleitä, olemuksia ja katseita – ymmärsin miksi kaipaan hiljaisuutta, miksi rakastan peltomaisemaa, miksi juuri vanha hiekkatie kotimäelle saa hengityksen raikkaammaksi ja katseeni kirkkaammaksi. Mikä on se salaisuus – miksi juuri hevosen valppaus ja vapaudenkaipuu tuntuvat kodilta.
Sitten sattumalta muistin tarinan...
” Once upon a time, long ago and far away, there lived a camel, and the camel’s name was Carlos. Carlos was a very good camel. He was kind, polite, strong, hard working, helpful and reliable. All other camels liked him. And Carlos felt proud. The years passed and Carlos started to get tired. Trying to be good was exhausting. And although he was popular and successful, somehow his life lacked joy. Weighed down with expectations and obligations, he started to feel heavy and burdened. His eyes became dull and his fur rough. Looking up at the twinkling stars one night, Carlos was suddenly flooded with sadness. Surely there is more to life than this? he tought.
And so he set out to the desert, alone, in search for his joy. For many days and many nights, Carlos journeyed through the dry sands of the desert. The days were lonely and long. Many times, he thought to turn back. But each time, his heart propelled him forwards with its longing.
One day far from home, Carlos woke to a thundering roar. Jumping to his feet, he found himself face to face with a huge, scaly golden dragon. Carlos held his breathe, waiting to die. But then, in the reflection of the dragon’s beady eye, he caught sight of a fierce golden lion. And as flames leapt from the dragon’s mouth, Carlos, now a lion, roared. He began to fight for his life.
For three days and three nights, Carlos the lion battled with the dragon, Thou Shalt. Over and over he pounced, tearing the scales from the dragon’s body, Carlos recognized it as a rule he’d adopted as a camel. No he roared again and again, as he tore these rules from the dragon’s body. I will, I will his cry for freedom echoed across the empty desert. Finally the battle was over. Carlos was victorious; the dragon lay lifeless in the sand.
Exhausted from the fight, Carlos dropped to the ground. Looking down at his paws, he found himself amazed. His lion’s claws had become small, soft hands and feet. Carlos the lion had become a child. And so it was that Carlos the child returned to home, skipping across the desert, his heart filled with joy. Full of life, radiant, graceful and free, he made his way back to his tribe, his sacred “Yes” echoing across the vibrant and listening desert.” – taken from Nietzsche’s story.
To my family, sister, to my loved one Pekka and all of you back home:
To do what we love, following our bliss and soul, be with and lean towards the experiences, people and places that bring us alive!
Dedicated to the memory of Leksa, to the light and the brightness what you carried within.
Tessa ja Taku
"Vain tyhjän sydämen voi täyttää uusilla asioilla..."
Ihmiselle, joka uskoo ja tuntee syvällä tulen palossa sielunsa kodin ja paikan – siirtyminen toisaalle on aina välillä hyväksi. Ymmärrän kokemani jälkeen jälleen paremmin sanontaa, joka meni kutakuinkin näin: sääntöjä on toistettava ensin riittävästi, jotta ne muistaa ja kun ne muistaa, ne voi unohtaa. Kun sääntö pureutuu syvälle tekoihin ja tapoihin, se muuttuu osaksi kiertokulkua ja mieltä. Äidin lisäys tähän olisi, älä kuitenkaan unohda sääntöä tai ota sitä kantaaksesi, ennenkuin voit kastaa sen sydämessäsi.
Siinä metrossa istuessani puhdistauduin jälleen ympärillä vaikuttaneiden pelkojen ja historiamme sävyttämien ”johtohahmojen” säännöistä. Niistä rippeistä, joita turkkiini oli kertynyt muutamien vaikuttavien istuntojen kautta.
Luomme uskomattoman määrän erilaisia sääntöjä, huomaamattamme. Toiset meistä rakastavat sääntöjä ja tukehduttavat toiset niiden alle. Olen matkustanut ja tavannut viimeisten kuukausien aikana lukuisan määrän erilaisia ihmisiä, erilaisissa yrityksissä - joukoissaan. Nähnyt lukuisia kyliä, kaupunkeja ja erilaisia ihmisryppäitä toinen toistaan mahtavampien rakennusten suojissa. Hämmästyttävintä kyllä, juuri varakkaimmat ja vauraimmat tahot tuntuvat olevan niitä, jotka ovat myös omien sääntöloukkujensa pahimpia vankeja.
Toisaalla joudut rikkomaan sääntöjä, mutta vain päästäksesi lähemmäs sielua, sydäntäsi ja vaistosi pitimiä. Ehkä se onkin suorin tie kotiin? Istuessani siinä, seuratessani ihmisvirtaa, erilaisia kasvoja, eleitä, olemuksia ja katseita – ymmärsin miksi kaipaan hiljaisuutta, miksi rakastan peltomaisemaa, miksi juuri vanha hiekkatie kotimäelle saa hengityksen raikkaammaksi ja katseeni kirkkaammaksi. Mikä on se salaisuus – miksi juuri hevosen valppaus ja vapaudenkaipuu tuntuvat kodilta.
Sitten sattumalta muistin tarinan...
” Once upon a time, long ago and far away, there lived a camel, and the camel’s name was Carlos. Carlos was a very good camel. He was kind, polite, strong, hard working, helpful and reliable. All other camels liked him. And Carlos felt proud. The years passed and Carlos started to get tired. Trying to be good was exhausting. And although he was popular and successful, somehow his life lacked joy. Weighed down with expectations and obligations, he started to feel heavy and burdened. His eyes became dull and his fur rough. Looking up at the twinkling stars one night, Carlos was suddenly flooded with sadness. Surely there is more to life than this? he tought.
And so he set out to the desert, alone, in search for his joy. For many days and many nights, Carlos journeyed through the dry sands of the desert. The days were lonely and long. Many times, he thought to turn back. But each time, his heart propelled him forwards with its longing.
One day far from home, Carlos woke to a thundering roar. Jumping to his feet, he found himself face to face with a huge, scaly golden dragon. Carlos held his breathe, waiting to die. But then, in the reflection of the dragon’s beady eye, he caught sight of a fierce golden lion. And as flames leapt from the dragon’s mouth, Carlos, now a lion, roared. He began to fight for his life.
For three days and three nights, Carlos the lion battled with the dragon, Thou Shalt. Over and over he pounced, tearing the scales from the dragon’s body, Carlos recognized it as a rule he’d adopted as a camel. No he roared again and again, as he tore these rules from the dragon’s body. I will, I will his cry for freedom echoed across the empty desert. Finally the battle was over. Carlos was victorious; the dragon lay lifeless in the sand.
Exhausted from the fight, Carlos dropped to the ground. Looking down at his paws, he found himself amazed. His lion’s claws had become small, soft hands and feet. Carlos the lion had become a child. And so it was that Carlos the child returned to home, skipping across the desert, his heart filled with joy. Full of life, radiant, graceful and free, he made his way back to his tribe, his sacred “Yes” echoing across the vibrant and listening desert.” – taken from Nietzsche’s story.
To my family, sister, to my loved one Pekka and all of you back home:
To do what we love, following our bliss and soul, be with and lean towards the experiences, people and places that bring us alive!
Dedicated to the memory of Leksa, to the light and the brightness what you carried within.
Tessa ja Taku
"Vain tyhjän sydämen voi täyttää uusilla asioilla..."
