Wildlife Photographer of the Year 2009

Se on vihdoinkin käsissä. Kirja, jossa ovat Vuoden 2009 Wildlife Photographer of the Year – kilpailun voittaneiden ja kunniamaininnan saaneiden luontokuvaajien otokset.

Ammattikuvaajien joukossa on myös nuoria, harrastelijoita. Uskomattoman upea kuva löytyy alle 10-vuotiaalta Ilkka Räsäseltä ”Heijastuksia”. Kuvassa viherpeipon rintahöyhenille heijastuva auringonvalo leikkii vedenpinnalla ja linnun höyhenissä.

Täydellinen valokuva, luontokuva on sekoitus kameran takaa peilaavan sielun näkemyksiä, eläinten käyttäytymisen ja luonnontuntemuksen osaamista, aistien leikkiä, kamerankäyttötaitoa ja onnea, ”sen” hetken vangitsemista. Sekoitus ei aina vaadi mahtavaa välinearsenaalia ja matkustusta maailman ääriin, jotkin kuvat, kuten Ilkan ovat kotitalon pihapiiristä.

Luontokuvat pysähdyttävät aina. Toisiin kuviin jäät kiinni ja ne avautuvat hitaammin, toiset sykähdyttävät, saavat sinut havahtumaan maailman monimuotoisuuden ja rikkauden keskellä.

On se hetki, kun kaikki kynttilät palavat ja koti valmistautuu pyhiksi. Joulun odotus on juuri nyt korkeimmillaan – hartaus on ilmassa. Siskoni sanoin, tänä yönä valvomme, syömme yhdessä iltapalaa ja juomme lasilliset viskiä ja viiniä.

Vielä juuri ennen unia, kun kaikki on kaunista ja hiljaista – tämä kirja sylissäni, lämmitän lasin kuumaa glögiä ja sukellan kuvien maailmaan. Huomenna ja joulupäivänä teemme oman kuvausmatkamme – ajan kanssa. Sisko hymyilee.

Alla muutama suosikki.

 

Veolia Environmentin Wildlife Photographer of the Year 2009 Gallery

Anti-Strömsö

Vältyn juuri ja juuri tukehtumasta suklaakakkuun. Saan palan alas ja nauran mahanpohjasta. Meneillään on Anti-Strömsö:n kuvaukset! Käsikirjoittaja ja ohjaaja suunnittelevat kohtauksia, jaksosta ”kotiäidin normipäivä”.

Ensimmäinen kohtaus:

Päätään pitelevä, kalpea ja tukka sekaisin heräävä äiti raahautuu hermostuneena, huokaillen vessaan ja kampeaa päälleen samat vaatteet – viime viikolta. Lapset heräilevät ja valittavat, eivät löydä vaatteitaan ja sekoilu alkaa. Tunnepurkaukset keittiössä, olohuoneessa ja eteisessä. Pienin lapsista puetaan kiireessä osaksi väärinpäin haalariin - kiidätys autoon.

Toinen kohtaus:

Verisuonet pullistuneena äiti itse juoksee myöhässä pysäkille ja palaa vielä hermostuneemmin hakemaan unohtunutta kellokorttiaan ja sitä bussin kausikorttia.

Bussissa huokailu ja hikoilu jatkuvat, puristaa päätä ja rintaa, ai, ai. Ahdistaa. Kiire! Töissä ensimmäiseksi mustaa kahvia, ei auta, toinen kuppi, ei auta, kolmas kuppi, huokailua. Yhä kasautuvat työt ja yhtä hermokireänä olevat työtoverit raapivat selkää ja ryhmähuokaus. Lähikuvaa äidin pullistuneista ja orastavan punaisista silmistä.

Kolmas kohtaus:

Iltapäivästä juoksu kauppaan, kiire - ennen viimeistä bussivuoroa. Kaupassa pystyyn kuollut äiti heittää hyllyistä tavaraa kärryyn ja löytää itsensä ahmimasta hedelmäkarkkeja kaksin käsin irtolaatikosta. Helpottaa. Päälle kolme laatikkoa suklaata. Kotona kauppatavarat sullotaan kaappiin ja lapsille pakastepihvit kiireessä pannulle. Jälkiruoaksi säästötalon vaniljaeskimo tuutti, joka jaetaan veitsellä viiteen osaan.

Loppukohtaus:

Tärisevä äiti kaatuu sänkyyn ja aloittaa yöllisen hikoilun. Lopputeksti – seuraavassa jaksossa – vi ska baka liten kaka, oh, vi är so lycklig i strömsö.

Aito ja aurinkoinen Strömsö, yleltä, sunnuntaisin.

Hidas elämä, hiljainen onni

Eivät kaikki kaipaa jatkuvaa juhlimista,
matkoja maailman ääriin,
hillittömiä haasteita,
samppanja-aamiaisia.
Tauotonta tapahtumaa.

Toisille riittää hidas elämä,
hiljainen onni.
Kissan kehräys,
kielon tuoksu,
auringon läikkä räsymaton raidoilla.

- Kerron sinulle unelmista - Sinikka Svärd.

Runoja lukien. Talvinen maisema kurkkii ikkunasta, rakkaassa paikassa. Hyvin nukutun yön jälkeen. Taustalla alakerran meteli. Talvi on kaunis juuri nyt.

Unelmat heräävät ja toteutuvat kaikessa hiljaisuudessa. Ystävä kömpii yläkertaan ja istuu vierelle. Kuva pysähtyy.

It is never too late

One special evening with my good friend. With other friends and Christmas music. We spend that night together and talked about life. What else. One evening with hot coffee, with irish mix. One evening - one other story to remember, one book, one good things to remember. Thank you Tuula!

Joyce is an Australian photographer specialized in wild life.

"When I turned 60 I felt that life was over for me," she says. My children were grown up and my grandchildren no longer paid much attention to me. One day I decided to accompany my son to the central desert in Australia. We camped, and since there was nothing to do and no-one nearby, I decided to get drunk for the first time in my life. After the second glass I grabbed a video camera and began to film. I filmed the sky, the tent, everything I felt like filming. But I was so drunk that I fell on the ground with the camera. I lay there for a few instants and noticed a line of ants walking beside me. It was as if I could hear their steps, as if that was part of a world that I had never noticed. I filmed the ants walking, and I discovered my vocation."

When we had this chat some years ago, Joyce was 71 years old. P. Coelho.

Jouluksi kotiin

Kuuntelet ystävän sydämen haavojen ääniä, kuuntelet ja mietit - miksi? Onko sillä mitään merkitystä, millä on oikeastaan merkitystä? Salaa toivot hyvän voittoa, tietäen ettei se ehkä voitakaan, toivot vahvasti kuitenkin. Tiedän, että eväät ovat tässä tapauksessa kunnossa, ne ehkä näkevät silmän, saattavat korjata tilanteen.

Pelot ovat valoillaan, mutta tässä tapauksessa ne eivät saa aikaan muuta, kuin kasvun kipuja. Sanotaan, että kova ei kipuile, se vain katkeaa lopuksi. Luja kipuilee, mutta venyy. Katsotaan minne saakka sanonta meidät vie.

Ymmärrät paljon tuskaa, ymmärrät juuri nyt kuunnella, kuunnella ja sanoa ehkä juuri ne oikeat sanat. Onko ymmärrys oikeastaan muuta, kuin oikein valittuja, harvoja sanoja, katse tai hiljaisuus?

Mitä tapahtuu, kun pelot valloittavat vierellä kulkijoiden mielet, väsyttävät kulkijat, saavat meidät unohtamaan valon, ne tärkeät, näkymättömät asiat? Saavat toisenkin vavahtelemaan uskossaan, erilaiset pelot sisälläsi heräämään. Saavat ainakin minut joskus huutamaan yössä, kuin muistuttamaan mikä pitää tiellä, kuin et niitä muistaisi.

Elämä on matka. Matkan varrella saamme ystäviä ja luomme suhteita. Parisuhde on suhteista usein se vaikein. Siinä olemme alastomia - kauniin ulkokuosin lisäksi näemme itsestämme ja toisesta myös nurjemman puolen, saumatkin. Se on syvänä ja aitona, matka ihmisestä toiseen ja kevyenä huolto- ja hankintaryhmittymä. Syvänä se vaatii kipeilyä, mutta sitähän elämä taitaa olla - ja samalla se on...

Sitoudumme eri asioiden äärelle, oppimiseen, työhön, toiseen ihmiseen, perinteisiin. Parisuhteessa sitoutuminen on mitä? Jos jätämme hankintatason pois, jää jäljelle.. luottamus. Luottamista, mihin? Onko luottamus muuta kuin uskoa? Uskoa huomiseen, että avaimesi sopii lukkoon, että heräät huomennakin, että aurinko nousee, saat puhdasta vettä hanasta tai kuulet postin tippuvan.

Usko tekee mahdolliseksi oman pienuutemme sietämisen, mutta tuo samassa hengellisyyden elämäämme. Voimme heittäytyä suuremman syliin, pienenä, mutta kauniina osana. Nöyrästi voimme katsoa silmästä silmään heikkouksiamme, kehittymättömyyttämme ja vajaavaisuuttamme. Ymmärtäen osaamme paremmin. Olemme mysteerin matkassa. Hyvillä paikoilla.

Hetken olen ajatuksissani. Kävelen ja katson kuuta. Kertaan kuulemaani, keskustelua. Asiat ovat kauniin yksinkertaisia, kuin puun varjo - ilman pelkoja, ennakkoluuloja, asenteita tai käsityksiä. Suhteemme ihmisestä ihmiseen, ihminen ihmiselle on prosessi, jossa tunteiden lisäksi törmäämme inhimillisyyteen, lujuuteen ja kovuuteen - kuten ystäväni taisi sen hyvin muotoilla. Kuinkas muuten.

Monet ovat suhteemme, ja prosessimme. Aloitamme jotakin toisaalla ja päätämme jotakin toisen läheisen kanssa.

Olen kai huomaamattani tehnyt pitkän matkan, ehkä nuoren elämäni vaikuttavimman prosessin viimeisten kuukausien aikana. Se alkoi keväällä erään erityisen ihmisen käynnistämänä ja kosketti ehkä suurinta pelkoani. Hetken syvä rauha ja turvallisuus saivat sen pintaan, josta löysin sen.

Nykyhetki on antanut anteeksi ja seurannut kipuiluani. Tiedän miten monesta asiasta olen nykyhetkeltä tämän energian varastanut. Ajanjakso on päättymässä, olen yllättynyt työn tuloksiin. Jouluksi saavun kotiin.

Alla oleva kuva on osuva tiivistelmä kuuden kuukauden projektistani - paljon vaivaa ja päivänselvä lopputulos! :)

Sateenkaaren juhla

Valo halkaisee pienen vesipisaran, saa sen nauramaan ja loistamaan miljoonia eri värejä.

Nauru tarttuu ja saa tuhannet pisarat tanssimaan maalla ja merellä. Vietämme huomaamattamme suurta juhlaa. Sinisen valtakunnan, tummien myrskypilvien tai sateenkaaren väriloisto kertokoon sen - missä pisaramme nauravat tai itkevät.

Mistä tulet pieni vesipisarani? Mistä saat alkusi, minne tiesi vie?

Tulen yläpuoleltasi. Taivaalta tipun olkapäällesi.

Tulen rinnaltasi. Syvästä ja sielukkaasta katseesta, auringonsäteestä.

Tulen takanasi kulkevasta tuulahduksesta ja jälkeesi jäävistä jäljistä.

Tulen edestäsi. Tuntemattomasta, näkymättömin sanoin kirjoitetusta tarinasta.

Tulen sisältäsi. Hengityksessäsi olen. Tulen elämän virrasta, rakkaudesta ja silmiesi takaa palavasta liekistä - sammumattomasta lähteestä.

Only a little drop of water...

(Pic from PC blog 2008)