Suomalaisen peruskoulun luokat vievät noin 10 vuotta elämästämme tai ainakin ison osan tuosta ajasta. Tänä vuonna täyteen tulee myös 10 vuotta yhteistä matkaa hevoseni kanssa. Näinä päivinä on paljon puhetta siitä miten kouluihin tarvitaan lisää elämäntaito opetusta, uusia tapoja oppia ja oppiaineita. Usein se on edelleenkin istumista luokassa, lukien historiaa tai kasaamamme maailman säännöstöä. Saamme uusia ystäviä, muistamme vuosienkin jälkeen tutut kasvot, luokkaretket ja piinaavat illat ennen kokeita.
Muistan hyvin kun ensikertaa näin hevoseni. Se käveli tervehtimään tarhassa, oli itseriittoinen ja kaunis, ensivaikutelma ei pettänyt. Tuon oman arvonsa tuntevan naisen lisäksi hevosessa oli kuitenkin aimo annos rohkeutta, taitoa, viisautta ja uteliaisuutta, valoa ja elämää. Se veti minua puoleensa. Muistan sen kuvan miltä näytti kun istuin sen selkään ensi kerran. Paksu harja, korvat ja koko olemus. Päällimmäisenä tunteena selästä satulan kautta selkärankaani pitkin nousi viesti, olemme yhdessä ja sinä olet vahvojen jalkojen päällä.
Mielikuvissa loisti ystävyys, kaikki se kaunis ja helppo osa siitä. Kaikki se mitä hyvä ystävyys antaa, mistä on helppo nauttia ja ammentaa. Alku oli kaikkea muuta kuin helppoa ja kaunista. Hevosen tavat ja tottumukset. Aikaisemmat kaavat ja selviytymiseen ohjaavat kikat ja keinot. Vastassa ihminen joka on alkumatkassa tutustumassa millainen eläin on hevonen, millaista on elämä hevosen kanssa, syvemmin kuin selkään nousua ja sieltä tunnin lopuksi nousua pois. Hyvin vähän siitä tiesin, hyvin vähän tiesin myös mitä kaikkea voi hevonen antaa ja opettaa, hyvin vähän osasin aavistaa miten kova koulu se on, itsestä, omista tunteista, mielestä, kehosta ja elämästä. Olin rajannut koulun vain suoritukseen, tekniikkaan, liikkeeseen ja talliin. Olin rajannut tuon kaiken vain oppikirjaan, joka otetaan ja laitetaan pulpettiin tai reppuun ja jota luetaan vain tunneilla.
Nyt kun istun hiljaa ja yritän edes avata mitä tämä koulu on antanut itselle, en tiedä mistä alkaa. Se kaikki arvostus mitä koen hevosta kohtaan, kaikkia hevosia. Miten ne katsovat ja näkevät kaiken näkyvän ja näkymättömän ja silti yrittävät ja tekevät osansa, vaikka ihminen ei sitä aina ansaitsekaan.
Epävarmuus. Ensimmäisiä asioita joita tunnistan suhteemme alussa itsessäni oli epävarmuus. Mistä? Osaamisesta, kyvyistäni, riitänkö, kykenenkö, onnistunko? Tamma väänsi ja käänsi minua milloin kentän vesilammikossa, milloin pihateillä, metsässä ja poluilla. Muistan elävästi sen puolivuotisen taipaleen kun teimme metsälenkkejä taluttaen, milloin lumessa tarpoen, milloin pitkää heinää ja lepikkoa haroen. Hevonen pakeni epävarmuuttaan ja hyppeli, yritti ohjata menoa. Tuulisella kelillä rantaan meno oli todellinen sirkus ensimmäisillä kerroilla. Minä siinä keskellä riimun päässä katselin väliin kauhulla ja väliin suuren ihmetyksen vallassa ympäri sinkoilevaa hevostani. Tästä polusta syntyi toteamus ”vain epävarma pyrkii varmuuteen”. Varmuus kumpuaa sisältä, se on jo siellä. Olosuhteita loputtomasti muuttamalla kasvatat epävarmuutta, rauha ei löydä kotiin se jää varmuuden vangiksi. Tämä polku jatkuu, se jatkuu läpi elämän. Se kuvittaa kaikkia polkuja ei vain ratsastusta, hevosen omistajaa. Kokeiluista ja kokemuksista kasvavat rikkaudet tuovat ilon. Missä olenkaan, olen siellä kokonaan.
Egon linna sydämessäni. Toisten ihmisten hyväksyntä, mielipiteet, opitut hyväksyntää hakevat kaavat. Mitä hevoseni tuli minulle opettamaan? Mitä annan sen kertoa, otanko sen vastaan? Haluanko sivuuttaa ne, haluanko avata oman polkuni, vaikka se olisikin erilainen kuin monen muun? Olin todellinen ihmisraunio 2007 kun ostin hevoseni. Hevoseni oli varmempi, vahvempi ja tietoisempi olento kuin siitä kaupat tehnyt nuori nainen, joka oli eksyksissä, itsessään ja maailmassa. Tamman näyttämä vahva vastus ja haasteet ajoivat monen pelon ja uskomuksen läpi. Sydän vapautui ja sen siivouksesta ja rakennuksesta alkoi vastata uusi asukas. Kuinka monta sellaista ihmistä tunnet, joiden ajattelu on edes joskus heidän oman etunsa vastaista? Kuinka monta kertaa muistat itse olleesi tämän kaltaisen ajattelun vallassa? Miten usein olet onnistunut rakentamaan ylitsepääsemättömän muurin päässäsi tapahtuvan ajattelun ja sydäntäsi lietsovien pelkojen ja pyrkimysten väliin? Joka kerran yrittäessäsi tätä tehtävää ymmärrät, ettei selkeään ajatteluun tarvita älyä. Se tulee kyllä helposti mukaan, mutta sydämesi raivaa sen tieltään helposti - tietoisesti tai tietämättään - sillä hetkellä, kun kaipaat tai pelkäät jotakin.
Herkkyys. Herkkyys ei tarkoita lujan tai kovan poissaoloa. Kovasta takaisin herkkään on tie, se on matkantekoa. Menetämme suuren osan herkkyyttä nuorella aikuisiällä ja aikuisena. Opimme kovaksi, opimme laskelmoimaan, opimme kilteiksi, opimme sääntöjen orjiksi. Opimme elämään automaattiohjauksella. Rakas hevoseni, jokaisena aamuna kun en olisi jaksanut sinä pakotit minut siihen. Herkkyys on poisoppimista. Itselle poisoppiminen on ollut kaiken hyvän alku. Oppia pois, uuden tieltä. Selkeys hellii herkkyyttä. Herkkyys on lahja, kyky tuntea, nähdä. Elän paljon vieläkin egon alla, mutta hyvin pitkään pidin herkkyyttä kuin avointa haavaa jota suojelin. Herkkyys vaatii enemmän hienosäätöä, hienosäätö väsyttää, mutta kun saa sen sadon, väriloiston ja ymmärryksen – mikään työ ei tunnu turhalta. Herkkyys vaatii aisaparikseen vahvan mielen, egon sääntöjen loputonta tuhoamista ja suitsimista. Muutama vuosi takaperin menin ratsastamaan, satoi hieman ja oli kylmä. Päästessämme kentälle hevonen päristeli, sen käynti on kiivas, tempo tiheää ja muutaman kierroksen jälkeen tunsin sen. Hevosella oli nälkä. Se oli rauhaton, ei keskittynyt. Vein sen talliin. Syömään. Harjoituksemme ja minun suunnitelmat jäivät siltä päivältä väliin. Se vei reilu 7 vuotta, että erotin tuon syyn ja oireet. En puskenut ja tein toisin. Hermostuneisuuden erot ja syyt toki vaihtelevat, mutta osua oikeaan on onnistuminen sekin.
Täydellisyys. Täydellisyys erkaannuttaa. Ei ole täydellisyyttä, on vain näkemyksiä, mielipiteitä, periaatteita, maailman ja historian kuvittamaa totuutta. Täydellisyys tulee unohtaa, voi antaa olla ja antaa muutaman hyvän ajatuksen ja päämäärän ohjata prosessia. Kun annan sinun olla, annan itseni olla. Elää päivä sellaisenaan, sen ei tule johtaa mihinkään, silti yhden päivän voi toteuttaa täysillä, kykyjensä ja rajojen sisä- tai ulkopuolella. Epätäydellisyydessä nojaa huomisen täydellisyys.
Tavat. Keskittyä hyviin tapoihin, olla tavanalainen. Elämä on kasa tapoja. Kaikki tapasi yhteenlaskettuna on minäsi nyt, minäsi huomenna ja tulevaisuudessa. Mitä tapojasi hevosesi hyväksyy? Mitä se ei hyväksy? Entä lähimmät ystäväsi? Kiitos Strunsa, tässäkin suhteessa olit monesti oikeassa, napakka ei auttoi muuttamaan ainakin pahimmat. Tosin monessa yhdessä opitussa tavassa tuemme salaa toisiamme. Työ jatkuu.
Nöyryys. Kaikki alkaa aina alusta, kyllä. Kaiken toisto alkaa aina alusta, mutta toistossa elää hienosäädön tuntu. Tämä pätee niin hyvässä kuin pahassa. Vapaasti pieni ihminen saa toistaa, kunnes uskoo oppineensa.
Valinta. ”Ei voi tuntea muuta kuin sen minkä on itse kesyttänyt.” Aika ja sitoutuminen asioiden, ihmisten ja eläinten kanssa saa ne muuttumaan rakkaan sadun esimerkin tavoin, Pikku Prinssin ruusuksi. Sydämellään näkevä ei vain katso asioita ja maailmaa, sydämen silmällä tarkoitetaan etenkin tekoja. Katsoessasi sydämellä, joudut sitoutumaan, kasvattamaan, kesyttämään ja antamaan paljon itsestäsi joko asian tai elävän olennon lähellä - sydämen silmä ei ole kevyt. Ihmiset eivät saisi unohtaa tätä, se on vakava asia. Muutoin kaikki maailman ruusut näyttävät ja tuntuvat samanlaiselta – liian monella on loputon nälkä ja päättymätön matka. Valitse junavaunu ja anna sen kuljettaa, vaunun valinta on vaikeaa, se on yksi elämäsi tärkeimmistä päätöksistä. Silti valitse.
Muistan hyvin kun ensikertaa näin hevoseni. Se käveli tervehtimään tarhassa, oli itseriittoinen ja kaunis, ensivaikutelma ei pettänyt. Tuon oman arvonsa tuntevan naisen lisäksi hevosessa oli kuitenkin aimo annos rohkeutta, taitoa, viisautta ja uteliaisuutta, valoa ja elämää. Se veti minua puoleensa. Muistan sen kuvan miltä näytti kun istuin sen selkään ensi kerran. Paksu harja, korvat ja koko olemus. Päällimmäisenä tunteena selästä satulan kautta selkärankaani pitkin nousi viesti, olemme yhdessä ja sinä olet vahvojen jalkojen päällä.
Mielikuvissa loisti ystävyys, kaikki se kaunis ja helppo osa siitä. Kaikki se mitä hyvä ystävyys antaa, mistä on helppo nauttia ja ammentaa. Alku oli kaikkea muuta kuin helppoa ja kaunista. Hevosen tavat ja tottumukset. Aikaisemmat kaavat ja selviytymiseen ohjaavat kikat ja keinot. Vastassa ihminen joka on alkumatkassa tutustumassa millainen eläin on hevonen, millaista on elämä hevosen kanssa, syvemmin kuin selkään nousua ja sieltä tunnin lopuksi nousua pois. Hyvin vähän siitä tiesin, hyvin vähän tiesin myös mitä kaikkea voi hevonen antaa ja opettaa, hyvin vähän osasin aavistaa miten kova koulu se on, itsestä, omista tunteista, mielestä, kehosta ja elämästä. Olin rajannut koulun vain suoritukseen, tekniikkaan, liikkeeseen ja talliin. Olin rajannut tuon kaiken vain oppikirjaan, joka otetaan ja laitetaan pulpettiin tai reppuun ja jota luetaan vain tunneilla.
Nyt kun istun hiljaa ja yritän edes avata mitä tämä koulu on antanut itselle, en tiedä mistä alkaa. Se kaikki arvostus mitä koen hevosta kohtaan, kaikkia hevosia. Miten ne katsovat ja näkevät kaiken näkyvän ja näkymättömän ja silti yrittävät ja tekevät osansa, vaikka ihminen ei sitä aina ansaitsekaan.
Epävarmuus. Ensimmäisiä asioita joita tunnistan suhteemme alussa itsessäni oli epävarmuus. Mistä? Osaamisesta, kyvyistäni, riitänkö, kykenenkö, onnistunko? Tamma väänsi ja käänsi minua milloin kentän vesilammikossa, milloin pihateillä, metsässä ja poluilla. Muistan elävästi sen puolivuotisen taipaleen kun teimme metsälenkkejä taluttaen, milloin lumessa tarpoen, milloin pitkää heinää ja lepikkoa haroen. Hevonen pakeni epävarmuuttaan ja hyppeli, yritti ohjata menoa. Tuulisella kelillä rantaan meno oli todellinen sirkus ensimmäisillä kerroilla. Minä siinä keskellä riimun päässä katselin väliin kauhulla ja väliin suuren ihmetyksen vallassa ympäri sinkoilevaa hevostani. Tästä polusta syntyi toteamus ”vain epävarma pyrkii varmuuteen”. Varmuus kumpuaa sisältä, se on jo siellä. Olosuhteita loputtomasti muuttamalla kasvatat epävarmuutta, rauha ei löydä kotiin se jää varmuuden vangiksi. Tämä polku jatkuu, se jatkuu läpi elämän. Se kuvittaa kaikkia polkuja ei vain ratsastusta, hevosen omistajaa. Kokeiluista ja kokemuksista kasvavat rikkaudet tuovat ilon. Missä olenkaan, olen siellä kokonaan.
Egon linna sydämessäni. Toisten ihmisten hyväksyntä, mielipiteet, opitut hyväksyntää hakevat kaavat. Mitä hevoseni tuli minulle opettamaan? Mitä annan sen kertoa, otanko sen vastaan? Haluanko sivuuttaa ne, haluanko avata oman polkuni, vaikka se olisikin erilainen kuin monen muun? Olin todellinen ihmisraunio 2007 kun ostin hevoseni. Hevoseni oli varmempi, vahvempi ja tietoisempi olento kuin siitä kaupat tehnyt nuori nainen, joka oli eksyksissä, itsessään ja maailmassa. Tamman näyttämä vahva vastus ja haasteet ajoivat monen pelon ja uskomuksen läpi. Sydän vapautui ja sen siivouksesta ja rakennuksesta alkoi vastata uusi asukas. Kuinka monta sellaista ihmistä tunnet, joiden ajattelu on edes joskus heidän oman etunsa vastaista? Kuinka monta kertaa muistat itse olleesi tämän kaltaisen ajattelun vallassa? Miten usein olet onnistunut rakentamaan ylitsepääsemättömän muurin päässäsi tapahtuvan ajattelun ja sydäntäsi lietsovien pelkojen ja pyrkimysten väliin? Joka kerran yrittäessäsi tätä tehtävää ymmärrät, ettei selkeään ajatteluun tarvita älyä. Se tulee kyllä helposti mukaan, mutta sydämesi raivaa sen tieltään helposti - tietoisesti tai tietämättään - sillä hetkellä, kun kaipaat tai pelkäät jotakin.
Herkkyys. Herkkyys ei tarkoita lujan tai kovan poissaoloa. Kovasta takaisin herkkään on tie, se on matkantekoa. Menetämme suuren osan herkkyyttä nuorella aikuisiällä ja aikuisena. Opimme kovaksi, opimme laskelmoimaan, opimme kilteiksi, opimme sääntöjen orjiksi. Opimme elämään automaattiohjauksella. Rakas hevoseni, jokaisena aamuna kun en olisi jaksanut sinä pakotit minut siihen. Herkkyys on poisoppimista. Itselle poisoppiminen on ollut kaiken hyvän alku. Oppia pois, uuden tieltä. Selkeys hellii herkkyyttä. Herkkyys on lahja, kyky tuntea, nähdä. Elän paljon vieläkin egon alla, mutta hyvin pitkään pidin herkkyyttä kuin avointa haavaa jota suojelin. Herkkyys vaatii enemmän hienosäätöä, hienosäätö väsyttää, mutta kun saa sen sadon, väriloiston ja ymmärryksen – mikään työ ei tunnu turhalta. Herkkyys vaatii aisaparikseen vahvan mielen, egon sääntöjen loputonta tuhoamista ja suitsimista. Muutama vuosi takaperin menin ratsastamaan, satoi hieman ja oli kylmä. Päästessämme kentälle hevonen päristeli, sen käynti on kiivas, tempo tiheää ja muutaman kierroksen jälkeen tunsin sen. Hevosella oli nälkä. Se oli rauhaton, ei keskittynyt. Vein sen talliin. Syömään. Harjoituksemme ja minun suunnitelmat jäivät siltä päivältä väliin. Se vei reilu 7 vuotta, että erotin tuon syyn ja oireet. En puskenut ja tein toisin. Hermostuneisuuden erot ja syyt toki vaihtelevat, mutta osua oikeaan on onnistuminen sekin.
Täydellisyys. Täydellisyys erkaannuttaa. Ei ole täydellisyyttä, on vain näkemyksiä, mielipiteitä, periaatteita, maailman ja historian kuvittamaa totuutta. Täydellisyys tulee unohtaa, voi antaa olla ja antaa muutaman hyvän ajatuksen ja päämäärän ohjata prosessia. Kun annan sinun olla, annan itseni olla. Elää päivä sellaisenaan, sen ei tule johtaa mihinkään, silti yhden päivän voi toteuttaa täysillä, kykyjensä ja rajojen sisä- tai ulkopuolella. Epätäydellisyydessä nojaa huomisen täydellisyys.
Tavat. Keskittyä hyviin tapoihin, olla tavanalainen. Elämä on kasa tapoja. Kaikki tapasi yhteenlaskettuna on minäsi nyt, minäsi huomenna ja tulevaisuudessa. Mitä tapojasi hevosesi hyväksyy? Mitä se ei hyväksy? Entä lähimmät ystäväsi? Kiitos Strunsa, tässäkin suhteessa olit monesti oikeassa, napakka ei auttoi muuttamaan ainakin pahimmat. Tosin monessa yhdessä opitussa tavassa tuemme salaa toisiamme. Työ jatkuu.
Nöyryys. Kaikki alkaa aina alusta, kyllä. Kaiken toisto alkaa aina alusta, mutta toistossa elää hienosäädön tuntu. Tämä pätee niin hyvässä kuin pahassa. Vapaasti pieni ihminen saa toistaa, kunnes uskoo oppineensa.
Valinta. ”Ei voi tuntea muuta kuin sen minkä on itse kesyttänyt.” Aika ja sitoutuminen asioiden, ihmisten ja eläinten kanssa saa ne muuttumaan rakkaan sadun esimerkin tavoin, Pikku Prinssin ruusuksi. Sydämellään näkevä ei vain katso asioita ja maailmaa, sydämen silmällä tarkoitetaan etenkin tekoja. Katsoessasi sydämellä, joudut sitoutumaan, kasvattamaan, kesyttämään ja antamaan paljon itsestäsi joko asian tai elävän olennon lähellä - sydämen silmä ei ole kevyt. Ihmiset eivät saisi unohtaa tätä, se on vakava asia. Muutoin kaikki maailman ruusut näyttävät ja tuntuvat samanlaiselta – liian monella on loputon nälkä ja päättymätön matka. Valitse junavaunu ja anna sen kuljettaa, vaunun valinta on vaikeaa, se on yksi elämäsi tärkeimmistä päätöksistä. Silti valitse.
