Miksi lintu laulaa?

Kauniisti kysyn sinulta: Tiedätkö mistä tulee onnellisuus? Mistä sen löytäisin ja etsimään lähtisin?

Putoaako se taivaalta syliini, löydänkö sen punaisen tuvan oven takaa?

Jos matkustan kauas, kauemmas, oikein kauas, törmäänkö siihen kuin vanhaan tuttuuni?

Mitä jos kovasti uurastan ja kotini kauniiksi laitan, sen kaikki esineet ja tavarat paikoilleen laitan. Tuleeko se kylään?

Jos kurotan alas, sukellan meriin, tunnustelen hiekkaa, maata ja ilmaa, kedon kukkia haistan. Kertovatko ne minulle mistä onnellisuuden löydän?

Mitä jos annan kaikkeni ja koko elämäni ihmisille ja lähimmäisille, heitä nöyrästi palvellen, ansaitsenko sen?

Entä jos oikein rukoilen, uskon, uneksin ja kovin lujasti tahdon otteella toivon, kuuleeko se minut?

Kauniisti sinulle vastaan: Rakas ystävä - en tiedä, osaa sitä sanoa. Mutta mieleeni sait nousemaan kysymyksen.

Miksi lintu laulaa?

Strunsa Nr Veje

Kun olen kärsimätön, opetat minulle hetkien kulusta.
Kun mieleni purjehtii taakse ja eteen, opetat minulle pysähtymisen ja nykyhetken voimasta.

Kun kannan huolta huomisesta, opetat minulle tämän päivän työn tärkeydestä. Kun kiirehdin asioiden edelle tai seison tutulla alueella,
sanattomasti tervehdit, liikkeen voimalla ja koskettaen herätät minut valveille.

Jos katson jalkoihini ja taivun alas, ohjaat minut katsomaan eteeni, sivuille ja kulkemaan rinnallasi. Jos taistelen tuulia ja sadetta vastaan, keskität huomioni käsiin, jalkoihin ja elämään maassa.

Kaiken tämän saan sinulta, äänettömästi, sanattomasti – olen tässä, elossa.

Ranta

Aamulenkillä törmään pieneen poikaan, joka on ensimmäisten jäiden kimpussa. Kurahanskat käsissä yritetään saada suurin pala ehjänä, kieli keskellä suuta. Tärkeän ja haasteellisen työn keskyttää isän huuto - Joonas! Tule jo, nyt on kiire! Näen pojan yllä puhekuplan. Voi isä, ku sä et ymmärrä, tämä on tärkeää.

Kirpeä pakkanen ja kaunis aurinkoinen sää hellii. Joonaksen kiirehtiessä isän perään jatkan polkua pitkin rantaan. Neljä joutsenta lentää samassa ylitse ja huokaan huminalle.

Päädyn pitkälle lenkille kotiäidin ja hauskanruskean labbiksen kanssa. Jutustelun aiheet vaihtuvat solkenaan ja nautin loistavista silmistä. Ihmettelemme karsinassa istumiani tunteja ja niiden autuutta, kasvavia joutsenen poikasia ja koirien takaa-ajoa. - On mukavaa hakata puita ja kantaa kaivosta vettä.

Saan puhelun. Puhujan ääni sanoo: Täti, et sitten haluaisi lähteä mun kanssa hohtokeilaamaan? Katsos isi ja äiti eivät nyt millään ehdi, ja no, niiden piti olla mun synttärit ja aika monta ystävää ehdin jo kutsua. - Vastaan, tottakai haluan.

Ratsastuksen kautta energiaa ja illanviettoon 12 pienen tytön kanssa. Harvoin tulee nähneeksi pieniä hymyjä, tähtipalloja radoilla tai vastanneensa satoihin kysymyksiin, jakaen kakkua, tanssien, halaten ja keilaten samanaikaisesti.

Miten paljon sydämen täyttävää sanatonta ihmetystä, iloa, ja rikkautta mahtuu päivään - kun kohteena ovat alkavan talven ensijäät, lintuperheen arki tai hohtavat keilat.

Blink

To my sister - refer to our yesterday "blink" discussions. Khan is one of a kind.. Again from a book that holds a special spirit..

"I am thirsty for this water," said the little prince. "Give me some of it to drink..." And I understood what he had been looking for.

I raised the bucket to his lips. He drank, his eyes closed. It was as sweet as some special festival treat. This water was indeed a different thing from ordinary nourishment. Its sweetness was born of the walk under the stars, the song of the pulley, the effort of my arms. It was good for the heart, like a present. When I was a little boy, the lights of the Christmas tree, the music of the Midnight Mass, the tenderness of smiling faces, used to make up, so, the radiance of the gifts I received.

"The men where you live," said the little prince, "raise five thousand roses in the same garden — and they do not find in it what they are looking for."

"They do not find it," I replied.

"And yet what they are looking for could be found in one single rose, or in a little drop of water."

"Yes, that is true," I said. And the little prince added:

"But the eyes are blind. One must look with the heart..."

A Good Hood

One of my good hood writings again...

"I refer to the great teachings of the mystics and most of all my Teresa of Avila...all these great teachers wrote about the pain of the journey of inner illumination, but they were not speaking about the pain of disease or of personal poverty or any of that nonsense. They were speaking of the pain of realizing the distance between the natural order of life and how the human being distorts that natural order because of fear. Compassion, love, courage, and these finer graces restores order to the balance of nature but you must have the capacity to recognize that there is an imbalance that needs adjusting.

My hunch in that the reason people find it difficult to go near the topic of anger is because it hits the nerve of the anger they are feeling or the psychic field of anger they are swimming in. It may not even be personal anger. It could be the psychic free radicals that are in the air but we all feel them. We all know that we are living in heavy times and that the news is not filled with long lists of enchanting stories." C-M

Moment of silence with a beautiful scenery from Rannoch Moore, Scotland.

"This is the kind of Friend You are - Without making me realize
My soul's anguished history,
You slip into my house at night,
And while I am sleeping,
You silently carry off
All my suffering and sordid past
In Your beautiful Hands."

Tonight is Love - by Daniel Ladinsky














Photo - Tom van den Bosch.

Sisäinen terapeutti

Eräänä muutoksen keväänä törmäsin vaikuttavaan persoonaan. Paavo Westerberg tuli, näki ja avasi esiripun. Hän jäi mieleeni inhimillisenä esiintyjänä. Karisma ja sielukas luonne toivat julki ajatuksia ja tila täyttyi niillä, jättämättä tyhjää kohtaa - edes takariville.

Tyhjennän työpöytääni tarmokkaasti, yhtä tarmokkaasti tyhjennän päätäni. Sisälläni on tyhjän tilan markkinat. Vaikka se kuullostaa surulliselta, tässä tapauksessa se tulee tilattuna, puhdistaa ja vain hyvässä tarkoituksessa.

Tässä vaiheessa etappia mieleeni tulee Akseli Ensemblen esittämä, Paavo Westerbergin Ranta-näytelmä. Kalle Chydeniuksen ohjaama näytelmä (joka pyöri Korjaamolla -06) on dekkarimainen kertomus terapeutista, jonka menetelmät jättävät pysyvät jäljet potilaisiin.

Koen juuri nyt samaa tunnetta, miksi en ryhtynyt kukkakauppiaaksi ja muuttanut Lopelle? Elämä olisi niin paljon helpompaa! Näytelmässä on kohtaus, jossa kaksi lääkäriä keskustelee siitä, millaista olisi olla taiteilija. ”Voisi vain antaa ajatusten virrata”, haaveilee toinen valkotakeista. ”Eikä kukaan kuolisi sun pöydälle.”

Syksyn sateet alkoivat perjantaina. Omenat ovat kypsyneet. Paavon kirjoitus sisäisestä terapeutista ja tippuvista omenoista osuu, kuin naulan kantaan.

Putoavat omenat

On taas syksy, eli se aika vuodesta, kun omenapuiden hedelmät alkavat kypsyä, ja putoilla maahan. Naapuri saattaa yllättäen ilahduttaa ämpärillisellä, ja vaniljakastikkeen kulutus kasvaa.

Uunissa paistuu piirakka, tai sitten omenat mätänevät kuistille. Jotkut saavat jopa aikaiseksi mehua tai hilloa. Pakastin täyttyy. Tai vaikka ei täyttyisi, niin jotakin kuitenkin tapahtuu. Jokin prosessi saa alkunsa, vaikka sitten vain siellä korissa kuistilla.

Miksi täydellinen omenapiirakka on muuten varmaan täydellisintä mitä täydellinen voi olla?

***

Suuri osa, tai voisi jopa sanoa kaikki maailman suurista keksinnöistä, ja uraa uurtavasta ajattelusta, on saanut kirkastuksensa terveen järjen ulkopuolella, intuitiosta käsin.

Isaac Newtonin uskotaan keksineen painovoimalain, kun hän näki omenan putoavan puusta. Oli niin tai näin, Newtonin omena toimii monelle jollakin tapaa intuition symbolina. Mutta tosiasiassa Newtonin intuitio toimi, ei siksi että omena putosi, vaan siksi, että hänen mielensä oli valmistautunut.

Me voimme havahtua vain siihen, jolle itsemme herkistämme. Äkillinen tajuaminen vaatii pitkää kypsyttelyä. Niin kuin omenakin, voidakseen lopulta pudota puusta.

Mitä intuitio muuten lopulta on? Miten me tulisimme toimeen ilman sitä? Ja mihin me sitä tarvitsemme?

Olisiko elämämme helpompaa, jos voisimme luottaa vain terveeseen järkeen?

Miten intuitio auttaa meitä arjessa? Miten me voisimme herkistää itsemme näkemään asioiden yhteyksiä, ja säilyttää valppaan mielen?

Mistä me tiedämme milloin järki ei enää yksin riitä, ja mistä me tiedämme ettei intuitiomme johdata meitä harhaan?

Onko intuition avulla tehty havainto enemmän totta kuin järjen avulla tehty havainto? Voiko intuition avulla nähdä tulevaisuuteen? Kuinka paljon sisällämme on sellaista josta emme tiedä?

Näitä kysymyksiä kun pohtii, niin huomaa synnyttävänsä jokaisella kysymyksellä sarjan lisäkysymyksiä. Voisiko näiden asioiden kysyminen olla juuri sitä mielen valmistautumista ja herkistämistä?

***

Jos me olemme valppaita, mielemme tekee työn puolestamme, ja kertoo kyllä vastauksetkin, kun niiden aika on. Ja jos ei kerro, kysymys oli todennäköisesti väärin muotoiltu?

Ehkä se omenakin kysyy koko ajan? Millon tippua? Nytkö? Vai nyt? Ja jossakin vaiheessa se vain tapahtuu. Omenan paino saavuttaa maximinsa, ja saa aikaan ketjureaktion.

Kaikessa tyyneyden tilassa omena liikkuu vääjämättä kohti maan vetovoimaa, ja tämän jälkeen omenan tarina saa uuden luvun. Ehkäpä täydellisen piirakan muodossa.

Paavo Westerberg - Sieltä ja täältä/HS

Neiti kevät ja Rouva syksy

Tänä aamuna huomasin syksyn saapuneen. Kylmä ilma valtasi alaa ja meren pinnalta nouseva höyry sen kertoi, kesä karkaa pois. Vuodenajat ovat tärkeitä, ne kertovat muutoksesta, jossa luonto vaihtaa vaatetusta - aina yhtä yllättäen ja helposti.

Syksy on tulta, raikkautta ja hämärää rakastavan aikaa. Illasta sytytettävät kynttilät, pehmeän viltin alle käpertyminen - yksin tai yhdessä, ystävien ja perheen kanssa vietetyt hetket ruoan ja hämärän keskellä - en vain koskaan tunnu saavani niistä tarpeekseni. Nautiskellen jaan aikaani näissä tilanteissa leikkiin, jatkuvaan puheeseen, kosketteluun, tuoksuihin tai rakkaiden ihmisten ja eläinten seuraamiseen.

Ymmärrän yhä enemmän äitini tapaa seurata hiljaisesti taustalla juhlapyhien kokoontumisia, perheen yhteisissä hetkissä. Muistelen usein häntä. Muistelen ikävääni, mutta myös, kuin muistuttaakseni itseäni rakkaasta - peläten unohtavani mielikuvat, hetket, ihmisen.

Muutamia vuosia takaperin ajattelin, oliko hän jättäytyessään taka-alalle jäänyt jostakin paitsi. Nyt tajuan miten paljon hän on saanut seuratessaan seurueen riehuntaa ja persoonien värittämiä keskusteluita. Kun tarkemmin muistelen, hän hymyili usein - nyt tiedän syyn.

Katson ulos ikkunasta, kohti merta. Mietin, hyvästi kesä ja tervetuloa syksy. Kaikki on kaunista juuri nyt.