Eräänä muutoksen keväänä törmäsin vaikuttavaan persoonaan. Paavo Westerberg tuli, näki ja avasi esiripun. Hän jäi mieleeni inhimillisenä esiintyjänä. Karisma ja sielukas luonne toivat julki ajatuksia ja tila täyttyi niillä, jättämättä tyhjää kohtaa - edes takariville.
Tyhjennän työpöytääni tarmokkaasti, yhtä tarmokkaasti tyhjennän päätäni. Sisälläni on tyhjän tilan markkinat. Vaikka se kuullostaa surulliselta, tässä tapauksessa se tulee tilattuna, puhdistaa ja vain hyvässä tarkoituksessa.
Tässä vaiheessa etappia mieleeni tulee Akseli Ensemblen esittämä, Paavo Westerbergin Ranta-näytelmä. Kalle Chydeniuksen ohjaama näytelmä (joka pyöri Korjaamolla -06) on dekkarimainen kertomus terapeutista, jonka menetelmät jättävät pysyvät jäljet potilaisiin.
Koen juuri nyt samaa tunnetta, miksi en ryhtynyt kukkakauppiaaksi ja muuttanut Lopelle? Elämä olisi niin paljon helpompaa! Näytelmässä on kohtaus, jossa kaksi lääkäriä keskustelee siitä, millaista olisi olla taiteilija. ”Voisi vain antaa ajatusten virrata”, haaveilee toinen valkotakeista. ”Eikä kukaan kuolisi sun pöydälle.”
Syksyn sateet alkoivat perjantaina. Omenat ovat kypsyneet. Paavon kirjoitus sisäisestä terapeutista ja tippuvista omenoista osuu, kuin naulan kantaan.
Putoavat omenat
On taas syksy, eli se aika vuodesta, kun omenapuiden hedelmät alkavat kypsyä, ja putoilla maahan. Naapuri saattaa yllättäen ilahduttaa ämpärillisellä, ja vaniljakastikkeen kulutus kasvaa.
Uunissa paistuu piirakka, tai sitten omenat mätänevät kuistille. Jotkut saavat jopa aikaiseksi mehua tai hilloa. Pakastin täyttyy. Tai vaikka ei täyttyisi, niin jotakin kuitenkin tapahtuu. Jokin prosessi saa alkunsa, vaikka sitten vain siellä korissa kuistilla.
Miksi täydellinen omenapiirakka on muuten varmaan täydellisintä mitä täydellinen voi olla?
***
Suuri osa, tai voisi jopa sanoa kaikki maailman suurista keksinnöistä, ja uraa uurtavasta ajattelusta, on saanut kirkastuksensa terveen järjen ulkopuolella, intuitiosta käsin.
Isaac Newtonin uskotaan keksineen painovoimalain, kun hän näki omenan putoavan puusta. Oli niin tai näin, Newtonin omena toimii monelle jollakin tapaa intuition symbolina. Mutta tosiasiassa Newtonin intuitio toimi, ei siksi että omena putosi, vaan siksi, että hänen mielensä oli valmistautunut.
Me voimme havahtua vain siihen, jolle itsemme herkistämme. Äkillinen tajuaminen vaatii pitkää kypsyttelyä. Niin kuin omenakin, voidakseen lopulta pudota puusta.
Mitä intuitio muuten lopulta on? Miten me tulisimme toimeen ilman sitä? Ja mihin me sitä tarvitsemme?
Olisiko elämämme helpompaa, jos voisimme luottaa vain terveeseen järkeen?
Miten intuitio auttaa meitä arjessa? Miten me voisimme herkistää itsemme näkemään asioiden yhteyksiä, ja säilyttää valppaan mielen?
Mistä me tiedämme milloin järki ei enää yksin riitä, ja mistä me tiedämme ettei intuitiomme johdata meitä harhaan?
Onko intuition avulla tehty havainto enemmän totta kuin järjen avulla tehty havainto? Voiko intuition avulla nähdä tulevaisuuteen? Kuinka paljon sisällämme on sellaista josta emme tiedä?
Näitä kysymyksiä kun pohtii, niin huomaa synnyttävänsä jokaisella kysymyksellä sarjan lisäkysymyksiä. Voisiko näiden asioiden kysyminen olla juuri sitä mielen valmistautumista ja herkistämistä?
***
Jos me olemme valppaita, mielemme tekee työn puolestamme, ja kertoo kyllä vastauksetkin, kun niiden aika on. Ja jos ei kerro, kysymys oli todennäköisesti väärin muotoiltu?
Ehkä se omenakin kysyy koko ajan? Millon tippua? Nytkö? Vai nyt? Ja jossakin vaiheessa se vain tapahtuu. Omenan paino saavuttaa maximinsa, ja saa aikaan ketjureaktion.
Kaikessa tyyneyden tilassa omena liikkuu vääjämättä kohti maan vetovoimaa, ja tämän jälkeen omenan tarina saa uuden luvun. Ehkäpä täydellisen piirakan muodossa.
Paavo Westerberg - Sieltä ja täältä/HS
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti