Aamulenkillä törmään pieneen poikaan, joka on ensimmäisten jäiden kimpussa. Kurahanskat käsissä yritetään saada suurin pala ehjänä, kieli keskellä suuta. Tärkeän ja haasteellisen työn keskyttää isän huuto - Joonas! Tule jo, nyt on kiire! Näen pojan yllä puhekuplan. Voi isä, ku sä et ymmärrä, tämä on tärkeää.
Kirpeä pakkanen ja kaunis aurinkoinen sää hellii. Joonaksen kiirehtiessä isän perään jatkan polkua pitkin rantaan. Neljä joutsenta lentää samassa ylitse ja huokaan huminalle.
Päädyn pitkälle lenkille kotiäidin ja hauskanruskean labbiksen kanssa. Jutustelun aiheet vaihtuvat solkenaan ja nautin loistavista silmistä. Ihmettelemme karsinassa istumiani tunteja ja niiden autuutta, kasvavia joutsenen poikasia ja koirien takaa-ajoa. - On mukavaa hakata puita ja kantaa kaivosta vettä.
Saan puhelun. Puhujan ääni sanoo: Täti, et sitten haluaisi lähteä mun kanssa hohtokeilaamaan? Katsos isi ja äiti eivät nyt millään ehdi, ja no, niiden piti olla mun synttärit ja aika monta ystävää ehdin jo kutsua. - Vastaan, tottakai haluan.
Ratsastuksen kautta energiaa ja illanviettoon 12 pienen tytön kanssa. Harvoin tulee nähneeksi pieniä hymyjä, tähtipalloja radoilla tai vastanneensa satoihin kysymyksiin, jakaen kakkua, tanssien, halaten ja keilaten samanaikaisesti.
Miten paljon sydämen täyttävää sanatonta ihmetystä, iloa, ja rikkautta mahtuu päivään - kun kohteena ovat alkavan talven ensijäät, lintuperheen arki tai hohtavat keilat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti