Virheidemme summa

Mitä kauempaa katsot jalkapallokenttää, sen tarkemmin koet erot valkoisen ja vihreän välillä. Kun menet nelinkontin, tuijotat maata ja maalia, alat jo nähdä missä jokin osa on puoliksi valkoista tai puoliksi vihreää. Elämän mustavalkoiset asiat, kun oikein kaivat törmäät harmauteen. Mikä tahansa liitto, tapahtumasarja, lopputulos tai yksittäinen tapahtuma on harvoin läheltä katsottuna selkeimmillään. Tämä elämän näkemisen kuvio on kuin kokonainen avaruus, kannamme sellaista sisällämme ja silti kellumme sen äärettömyydessä.

Vain läheltä katsottua opit, näet ihmisen, tutustut, tunnet, koet. Pinnan alle sukellus ja olet kokemusta rikkaampi. Sen osan mitä et ole ehtinyt kokea, haluat kokea, et halua, ne kaikki muodostavat käsityksesi maailmasta. Mikä on vaarallisinta? Mielemme paikkaa kiltisti haluammallamme tavalla sen osan mikä puuttuu. Toisinaan halustamme, toisinaan tiedostamattamme.

Mielen hallinnasta ja sen kehittämisestä puhumme nykyään enemmän kuin aikaisemmin. Puhumme tietoisuudesta. Olemme avaamassa tietoisuuden potentiaalia itsessämme. Mitä päätän tänään lähestyä, miten lähelle menen, miksi? Mieleni kertoo puutuvasta osasta tämän tarinan, uskonko, testaanko sitä, kokeilenko? Onko asia läheltä katsottuna kuin miltä se näyttää kaukaa?

Miljoonat totuudet leijuvat päällämme, miljoonat kohtalot muokkaavat totuuksia ja ne sekoittuvat yhteen. Silti olemme valmiita antamaan suuren vallan yhden mielipiteen, yhden uutisen, muutaman ihmisen käsiin vain koska mielemme vahvistuu valitsemallamme näkemyksellä. Aina emme jaksa, vaillinaisuus on vahvuutemme ja rikkautemme.

Mielen ja tietoisuuden liitämme usein onnellisuuteen, tyyneyteen, läsnäoloon, tasapainoon ja rauhaan. Onnellisuuden tavoittelussa keskustelu lähtee usein ulkoisista tekijöistä ja palaa sisällemme. Tommy Hellsten on puhunut aiheesta paljon. Hän liittää onnellisuuden tavoitteluun, sen ytimeen rauhan. Palaamme taas kauas ja takaisin lähelle.

”Pelko saa ihmisen piilottamaan pehmeän sisimpänsä, hylkäämään sen mikä on tärkeintä: haavoittuvuuden ja rakkauden tarpeen. Syntyy pahaa oloa ja masennusta. Rauhaa etsitään ulkoisista asioista. Luullaan, että onni ja täyttymys on Karibialla, uudessa maasturissa tai tehdyssä väitöskirjassa. Arki tulee, haukkaa kaiken, asiat muuttuvat arkisiksi. Sitten ne muuttuvat oikeuksiksi, vaatimuksiksi ja lopulta katkeruudeksi. Kiitollisuus katoaa.

Saavuttaakseen rauhan ihmisen on Hellstenin mukaan ensin tyhjennyttävä, murruttava. Se ei tarkoita kuitenkaan romahtamista, vaan pikemminkin nöyryyttä nähdä oma sisimpänsä.”

Opin itse viimeisen kuukauden aikana mikä voima mielellä on, tuolla murtumisella. Tein virheitä, muutaman pienen ja ehkä isommankin. Tajusin muutaman virheeni kohdalla viikon kuluessa että se oli välttämättömyys. Mieleni tukki todellisuuden aukon, virheeni avasi padot ja näin miten harhaan oma mieleni oli viedä minut. Oli hinta mikä tahansa olen kevyempi ja viisaampi. Kiitollinen. Tajusin myös miten on helppoa eksyä omassa mielessä, nähdä liian lähelle, muttei kauas ja miten paljon helpompaa se on jos joku toinen on siinä eksymässä kanssasi. Yhdessä eksymisessä on voimaa, kaksi mieltä vahvistamassa toisiaan kohti harhaa, tukkimassa todellisuutta. Vastapainoksi voimaa voi käyttää hyvällä tavalla avaamassa patoja.

Mielemme on hallittavissa. Tulkintamme on muovattavissa. Voimme ohjata läsnäolomme voimaa. Elämässä se vaatii uskallusta. Omalla kohdalla se tulee olemaan kovaa työtä, mieleni on vahvempi kuin mitä osaan hallita.

Sukelletaan siihen kokemukseen jonka mielesi on muovannut vahvaksi, jopa esteeksi, peloksi asti. Uskaltaudutaan onnistua ja tehdä virheitä, jakaa kokemuksiamme, nöyrrytään, murretaan padot ja annetaan tilaa sisällämme – rauhalle.

Uskalletaan mennä lähelle, lähemmäs toisiamme, kokemuksia ja elämää. Palataan sieltä yhdessä takaisin, otetaan etäisyyttä ja kasvetaan..

Elämän nuorallatanssijat

Mies tanssii nuorallansa,
katsellen sieltä taivaankantta.
Hän palaa yhä uudelleen,
maailman syliin.
Vaikka sieltä usein erakoituu,
kutsu käy ytimiin,
häntä anoo pölyisille teilleen.

Toiset elävät, toiset kuolevat,
toiset hädintuskin ehtivät elää.
Toiset saavat lahjan,
kirjoittaa elämänkertomusta.
Toiset saavat taakan,
annetun sairaskertomuksen.
Se on kuin yksi jakso,
joka on jo kirjoitettu ilman
mustetta ja kirjoittajaa.

Rohkeus kysyy kantajaa,
se on askel nuoralla,
se on toinen askel horjahduksen jäljiltä.
Se on kyky pysähtyä ja tuijottaa tähtiä.
Se antaa tilaa miehelle.
Sitä ilman nuora olisi löysä,
vailla kitkaa ja poltetta.
Se saa jumalat ihastelemaan,
nuoralla kulkijan kohtaloa.
Se saa miehen elämään.

Se saa miehen palaamaan,
maailman syliin ja takaisin kotiin.

Nainen sitoo, kutoo, nuoralla leikkii.
Vaalien elämää, rakkautta, jakaen mieliin paloa.
Hän palaa yhä uudelleen juuriinsa syviin,
lailla miehen myös maailman syliin.
Vaikka sieltä usein erakoituu,
kutsu käy ytimiin,
häntä anoo pölyisille teilleen.

Totuus kysyy luonnetta, vahvuutta ja tahtoa.
Se on kuin uusi nuora, vanhan jatkeena.
Se on kuin palasiksi hajonnut, mutta yhteenkorjattu.
Se ei ole uusi, täydellinen.
Se on vanha, mutta ikuinen.
Se kysyy peiliä, jotta näkyisi useammin.
Ehkä ei ole sille vastaus, melkein ei ole sille valmis,
mutta on vain selitys.

Totuus. Se antaa tilaa naiselle.
Sitä ilman nuora olisi löysä,
vailla kitkaa ja poltetta.
Se saa jumalat ihastelemaan,
nuoralla kulkijan kohtaloa.
Se saa naisen elämään.

Se saa naisen palaamaan,
maailman syliin ja takaisin kotiin.

Erillisinä, erikseen ja eri teillä he kulkevat, tanssivat nuorallansa.
Silti nämä kaksi, rohkeus ja totuus ikuisesti kilpinään,
kohtaavat maailman, sillan toisistaan rakentavat.
- Siltaa pitkin kasvavat.