Liitelen taivaalla muutosten tuulien mukana, nyt useammin. Tällä kertaa koneen käytävää pitkin harppoo pitkä ja suurikoinen nuorimies. Mies pitää päätään hieman kallellaan eteen, kuin aavistaen sen miltein osuvan kattoon. Paiskatessaan repun käsitavaroille tarkoitettuun lokeroon, hän nyökkää ja pyytää päästä paikalleen, viereeni.
Hymyilen seuratessani hänen asettumistaan pieneen tilaan, hartiat aivan kiinni ikkunaan ja edellisen istuimen selkänojan paine polviin. Saadessaan turvavyön kiinni hän huokaisee. En voi enää pidätellä sanojani. Kysyn, syötkö usein polviasi? Kuin helpottaakseni vastausta lisään, onneksi lentoaikamme ei ole pitkä.
Suoruuteni ja avoimuuteni ovat joskus liikaa ja heti kuultuani vapaamuotoiset sanani, mietin, olisiko syytä opetella ratasmaailmamme tavoille – ei ikinä.
Pilvien päällä aloitamme keskustelun, joka on kaikin tavoin tärkeä. Jälleen minut valtaa tuttu tunne, jokin sisälläni sanoo - olet oikeassa paikassa, oikeaan aikaan. Hassuksi tämän tekee se, että saan kuulla matkan päätyttyä istuvani väärässä paikassa. C ei ole D.
Erityinen työ vie vierellä istuvan sielun lukuisiin eri maihin. Autourheilun taustajoukoissa työskentely tarjoaa unelmatyön, ja se näkyy ja kuuluu puhujasta. Vaikka lentomäärät ovat hurjia, niin ovat myös pitkät tauot. Toisin kuin vuoropuhelun olisi kuulunut jatkuvan, kuulemme sanovamme yhteen ääneen - unelmatilanne johtuu pitkistä tauoista, ei niinkään matkoista tai erilaisten paikkojen näkemisestä. Nauramme.
Olen kokenut usein kireään aikatauluun sidotun työn vievän suuren osan ajastani ja energiastani. Kuullut puhuttavan paljon luovan työn ja sen vaativuuden haittapuolista. Samoilla virsillä selitin usein pitkiä päiviäni, täyttä aikataulua, väsymystä ja kiirettä. Nyt olin viettänyt kiireisen viikon lopuksi koko päivän kokouksissa, tavaten uusia ihmisiä, kuunnellut ja puhunut vierasta kieltä ja toisin kuin usein aikaisemmin olin rauhallinen ja tyyni. Tuskin lainkaan väsynyt.
Kotimatkalla käymäni keskustelu sai syyt ja seuraukset näkyviin. Elin hetkessä, en murehtinut tapani mukaan mistään tulevasta, en menneestä. Kyse oli ajassa mitattuna vain muutamasta minuutista, jonka olin ajatuksissa edellä, työtä tehdessä, puhuessani, kirjoittaessani tai kuunnellessani. Pieni, näkymätön ero mielen tavassa toimia sai aikaan merkittäviä muutoksia energiassani, hyvinvoinnissani ja tunteissani. Menetelmä, jota olin harjoittanut mieleni kanssa kuluneella viikolla kantoi tuloksia odottamattomista elämänalueista.
Hyvä energian virtaus tarvitsee rinnalleen hengen ja ruumiin tasapainon. Molemmat osatekijät tarvitsevat hyvää ravintoa ja huolenpitoa. Unohdammeko usein vai tietämättömyyttämme hengen tilan ja sen tarpeet?
Tunteita ei tule piilottaa, hallita tai estää syntymästä. Ne tulee elää puhtaasti, mutta yhtä tärkeää on tiedostaa mikä synnyttää niitä. Hyvät tunteet ravitsevat henkeä ja niitä tulee tukea, kylvää ympärille ja ravita vuodenajoista riippumatta rakkaudella. Huonojen tunteiden (pikku prinssin baobabit) kohdalla on syytä hakeutua alkulähteille, tunnistaa ja kitkeä lähteet, ennen kuin ne saavat liian suuren vallan.
Onko se mitä haluamme, aina hyväksi itsellemme ja juuri sitä mitä tarvitsemme? Tuntuu kuin olisin elänyt pitkään uskomuksissa mikä kaikki on hyväksi itselleni, kunnes muutamia vuosia sitten käänsin kelloni kulkemaan taaksepäin. Palasin itseeni, löysin valtavan meren ja mikään ei ole ollut sen jälkeen ennallaan tai vailla mahdollisuutta. Jokaiseen kysymykseeni olen saanut vastauksen sisällä asuvan henkeni kautta, oikeaan aikaan ja oikessa paikassa. Työ ja matka jatkuu. Jostakin kuulemani sanonta on saanut jälleen uuden merkityksen, ymmärryksen - kun oppilas on valmis, opettaja ilmestyy. Opettaja on mahtava. Se ottaa olomuodon itselleen ja löytää tilan - lehdenjakajasta, matkaseuralaisesta, ystävästä, kaatosateesta ja tuulesta, kivusta, kulman takaa ilmestyvästä hymystä.
Esko Valtaojan sanoja lainatakseni. Planeettamme on kuin pieni hiekanjyvä suurella rannalla ja me elämme valonvälähdyksenomaisen hetken tuon hiekanjyvän pinnalla. Olemme sidottuja aikaamme, kehoomme ja sen rajallisuuteen. Sisällä asuva henkemme puhaltaa ikuisuuden tuulia lävitsemme ja tiedämme – olemme häviävän pieni osa jotakin suurta ja ihmeellistä.
Jatkuva tarpeemme selittää asioita, hakea turvallisuutta aikatauluistamme ja rutiineistamme ajaa meidät lopulta etäälle siitä mikä on tärkeintä – nyt. Selityksille ja peloille ei ole tilaa heittäytyessämme hetkeen, antautuessamme elämän virran ja hellän opettajan vietäväksi.
"Baobabs"
