Toiset hahmot, elämänmuodot kutsuvat luokseen, ne hakeutuvat seuraasi enemmän kuin muut. Näkymätön ja selittämätön vetovoima vetää kohteita toistensa luo, janoten tuoksuja, hajuja, elämän sykettä.
On arvokasta vain olla ja havainnoida, kun vierellä on hieno eläin tai ihminen. Suurin voima on aina näkymätöntä, sen aistii ilmassa ja usein se on sanatonta.
Olet kuuleman mukaan lähikehityksen vyöhykkeellä aina itseäsi sopivasti edistyneempien kanssa, jos tasoero on liian suuri vaikutus jää vähäisemmäksi. Toinen tietää kaiken avaruudesta, toinen tieteistä ja taiteista. Eniten minua tuntuvat kiinnostavan eläimet ja ihmiset jotka elävät, näkevät ja kuulevat.
Eläimet vain kertovat koruttomasti, omilla reaktioillaan totuuden. Antavat sinulle avaimet keskusteluun vain havainnoimalla lisää, luovuttamalla niille täydellisen läsnäolosi. Kommunikaation taso nousee hienojakoisemmaksi, joka kerta rikastuttavan läheisyyden ja kokemuksien kautta.
Ihmiset toimivat kehittyneemmin, tosin sitäkin hankalammin - useimmiten. Viisaankin ihmisen kommunikaatio ja sosiaaliset taidot saattavat olla järjenjuoksua hitaammat, puutteelliset ja kokemuspohja olematon.
Naiset puhuvat paljon ja joskus kaatuvat omaan monimutkaiseen tarinaansa, ajatuksien tulvaan. Miehet, ilman miehiä tasapaino ei vain säilyisi. Miehet toimivat, havainnoivat ja toimivat. Rakastan miehiä, en voisi elää ilman heitä. En tiedä mitään niin romanttista kuin miestä sanomassa, rauhallisesti, mutta varmasti naiselle, lopeta hössötys ja tule tänne.
Vikansa on kullakin, mutta myös ne edistyneet osatkin.
Kielletty kaupunki, Pekingin keskustassa. Sain kuvan ystävältä. Jokin tässä kuvassa vain kiehtoo, sen hahmo kutsuu, vetää puoleensa..
Se oli yli sata vuotta vanha pihapuu, nähnyt tuulet ja tuiskut, tarjonut suojaa, nähnyt ihmisten nälät ja sodat.
Eräänä päivänä vain tulivat metsurit ja justeeri ja sen elämä puuna oli ohi. Mutta sitä tarvittiin vielä lautana ja se naulattiin pystyyn ladon päätyyn. Siinä se suojasi kuivuvia heiniä toiset sata vuotta, harmaantui pinnaltaan mutta sisältä koveni heleäksi hongaksi..
Kun latoakaan ei enää tarvittu, se oli joutua polttopuuksi, mutta eräs puunveistäjä löysi sille vielä käyttöä ja tässä se nyt riippuu tuvan seinällä ja jos hyvin käy, sen tarina jatkuu vielä seuraavat sata vuotta.
Kosti Hakanen - Puu elää taas.
Kuulin tarinan, joka meni jokseenkin seuraavanlaisesti:
Olipa kerran mies, joka keksi tulen sytyttämisen taidon. Hän otti tulentekovälineensä ja lähti erään heimon luo pohjoiseen, jossa oli purevan kylmä. Hän opetti ihmisiä sytyttämään tulen. Asia kiinnosti näitä kovasti. Hän näytti heille, mihin tulta voitiin käyttää – he voisivat keittää ruokansa, pitää itsensä lämpiminä jne.
Ihmiset olivat syvästi kiitollisia, mutta ennen kuin he ehtivät ilmaista sen miehelle, tämä katosi. Hän ei välittänyt heidän tunnustuksistaan ja kiitollisuudestaan, vaan välitti heidän hyvinvoinnistaan.
Hän meni toisen heimon luo ja alkoi taas esitellä heille arvokasta keksintöään. Myös nämä ihmiset kiinnostuivat tulesta – heidän pappiensa mielenrauhan kannalta hiukan liikaakin. Papit alkoivat huomata miehen vetävän joukkoja puoleensa samalla kun heidän oma suosionsa väheni. Niin he päättivät hankkiutua hänestä eroon.
He myrkyttivät miehen, ristiinnaulitsivat hänet, päästivät hänet päiviltä. Mutta nyt he pelkäsivät, että kansa saattaisi kääntyä heitä vastaan. Ja he olivat hyvin viisaita, peräti ovelia. Tiedättekö mitä he tekivät? He antoivat tehdä miehestä muotokuvan, jonka sijoittivat temppelin pääalttarille. Tulentekovälineet sijoitettiin muotokuvan eteen ja ihmisiä opetettiin kunnioittamaan kuvaa ja tulentekovälineitä, mitä he sitten tekivät velvollisuudentuntoisesti vuosisatojen ajan. Kunnioitus ja palvonta jatkuivat, mutta tuli puuttui.
Jää sulaa, vedeksi muuntuu, se joen herättää uuteen eloon. Elämä puskee mullan alta kuin hiljaa kuiskaa maisema meille, olen kuolematon.
Kaikki on alati muuttuvaa
Se ei ole sinun, se ei ole minun
Miksi nimetä ja omistaa?
Mikään ei pysy paikoillaan, niin ei kuulu, se ei olisi muuten elämää.
Miksi siis kivestä monumenttia tuhat vuotta rakentaa?
Vaihtuvat sukupolvet meidätkin ne ajan saatossa unhoittaa.
Kaikki on alati muuttuvaa
Se ei ole sinun, se ei ole minun
Miksi nimetä ja omistaa?
Menneisyys ei ole tässä ja taitaa tulevaisuus olla tunne vain tulevasta, aamun sarastuksesta. Näe paikkasi hetkessä häilyvässä, ota kiinni, ilo irti. Tunnetko sen? Välähdyksen ikuisuuden.
Kaikki on alati muuttuvaa
Se ei ole sinun, se ei ole minun
Miksi nimetä ja omistaa?
Turha on kohtaloaan paeta, omaa sisinpäänsä vastaan taistella.
En ole sinun, et ole minun
Miksi nimetä ja omistaa?
Miksi nimetä ja omistaa?
Sir Elwood ja Juha Lehden käheä ääni jaksaa kantaa ja levyt palaavat vuosienkin jälkeen soittimeen. Keskiolutjatsia puhuttelevasti soittava porukka, sanoitukset, miehinen köhä - se vain osuu ja uppoo.
Eilen ihastelin metsässä tunnetta joka on ilmassa. Luonto herää pitkän talven jälkeen, elämä puskee läpi kuoren. Miten sitä kuvailisi paremmin kuin paikanpäällä olemalla? Illalla kotona Juha sen sanoiksi puki, sehän on neiti kevät.
Top 10 all time:
1. Ohut kosketus
2. Älä mee
3. Hämärän taa
4. Kuolen
5. Elisa
6. Katso tähtiä
7. Kekkonen
8. Tyttöjen päiväkirjat
9. Kollikissa (kevätyön syntinen syyhy)
10. Kerran elämässä
Jokin sisällämme muuttuu, kasvaa, syntyy ja kuolee joka hetki. Kaikkea emme tiedosta tai huomaa, mutta joka päivä löydämme itsestämme uusia puolia, uusia ulottuvuuksia, ajatuksia, hyviä ja huonoja puolia. Ystäväni sanoin olemme epätäydellisiä, keskenkasvuisia sinttejä. Tämän sintin toiminnan seuraaminen tuntuu olevan avaintekijä halutessamme muuttua, kehittyä. Kehityksemme on itse asiassa kuuntelemista, pois oppimista. Mistä?
Parisuhteessa, avioliitossa ihmiset usein etsivät onnea, täydellisyyttä, kaiken parantavaa yhteistä paratiisia. Mahdoton kiehtoo meitä. Mutta miksi tavoittelemme tätä mielikuvaa? Olipa kyseessä upea rakennustyö, monumentti, taideteos tai avioliitto, tunnumme toistavan samaa kaavaa. Tekijä uhrautuu, tekee ja antaa kaikkensa työn valmiiksi saattamiseen. Työn touhussa hän rikkoo omia rajojaan, ei huomaa fyysistä väsymystä tai työn vaatimaa aikaa. Rakkaus, intohimo ja palo työn merkitykseen ajavat ja ruokkivat häntä.
Kun saavutamme tavoitteen, saamme valmiiksi maalauksen, seisomme voittajana, rikomme ennätyksiä, luomme samalla merkityksen elämällemme. Kuitenkin olemme joskus tilanteessa jossa kuva särkyy maalissa tai merkitys katoaa valmiiksi saatetun työn edessä.
Mikäli tekijä ei koe tavoitetta merkitykselliseksi, ei usko siihen, kovakin työ voi valua hukkaan. Kuka tai ketkä tekevät tavoitteen merkitykselliseksi? Ystävät? Perhe? Media? Suuri yleisö? Motivaation lähteet ovat monet, ehkä niihin olisi hyvä pysähtyä ennen valmiin ja täydellisen kuvan maalaamista mieliimme. Tämä pätee parisuhteisiin, avioliittoon, käsitteisiin, kilpailuun, työhön, kaikkeen mitä teemme ja miten koemme elämän.
En tiedä onko olemassa ihmisiä jotka pitkän avioliiton jälkeen kertoisivat että suurin motivaatio suhteen aloituksessa ja sen aikana oli mahdollisuus kasvaa ihmisenä. Kerrottehan jos kuulette heistä?
Elämässä parasta hyvyyttä on usein tiedostamaton hyvyys. ”Ihminen ei ole koskaan yhtä hyvä kuin silloin, kun on tietämätön omasta hyvyydestään”. Ihmiset joita ystäviksi kutsun, jotka kulkevat rinnalla, ovat ihmisiä joissa kasvaa jotakin hyvää. Heitä kaikkia yhdistää jokin teko välillämme jonka minä tiedän, mutta kukaan heistä ei sitä tiedä. Juuri niiden hyvien tekojen tähden he ovat erityisiä, omalla tavallaan.
Paras motivaatio kumpuaa sisältä, syvältä. Niin syvältä, että se on tiedostamatonta. Paras opettajamme on oma sisimpämme, se kertoo harhaopeistamme, luuloista ja antaa mahdollisuuden oppia pois niistä kaikista, kuunnella. Kun se kiinnittyy yhä useammin tekoihin ja sitä kautta tavoitteisiimme, maailma laulaa kauniisti ja korkealta.
RAKKAALLE Siskolleni. Miksi jotkut meistä ovat vain Hannu Hanhia, Joutsenia? Miksi luonto ja eläimet yhä uudelleen kiittävät ja juuri ne oikeat yksilöt ovat aina luonamme?
Kävelin kauniissa kevätillassa ja jäin rannan törmälle ihastelemaan joutsenia. Kyseisten lintujen kauneus jättää aina tilaa hämmästelylle. Ne ovat jotenkin niin rauhaisia, kantavat kehonsa ja jokaisen sulkansa juuri sille kuuluvalla tavalla.
Toinen linnuista sukeltaa pinnan alle syömään, toinen nostaa samassa päänsä ylös. Vuorotellen syöden, vuorotellen tarkkaillen ympäristöä, toisinaan katse rinnalle kuin kysyen menetkö ensin, vai menenkö minä? Joutsenia katsellessa mieli tyyntyy ja pääsee keskellä vilkasta kaupunkia hetkeksi takaisin aivan kirjan alkuun. Olipa kerran.. Olipa kerran rakkaus. Olipa kerran rakkaus joka kantoi yli merten, yli vuorten, taivaiden, halki arojen ja metsien.
Vaikka olemme evoluutiomme huippuosaajia, kuninkaita ja älykkyytemme on vailla vertaa. Vaikka järkemme avulla kykenemme havainnoimaan itseämme ja ajan kulua, kehitämme ja hallitsemme maailmaa, en voi muuta kuin kadehtia valkoisiin höyheniin pukeutuneita uljaita lintuja. Jokin erittäin kaunis osa juuri tällä lajilla on sisällään. Siskoni sanoin ihme, ajatus jota rakastaa. Se on ajatus elämänpituisesta matkasta, sielunkumppanuudesta ja syvän rauhan tuovasta varmuudesta.
Istuessani kotona, seuranani kymmenet kynttilät ja musiikki, hivelen pientä hopeista kilpikonnaa kädessäni ja palautan mieleeni rannan, linnut ja kauniin kajastuksen.
Suljen silmät ja annan itseni hetkeksi ajatuksen vietäväksi. Näen molemmat siipeni, harjoittelen kaartoja ja lennän pitkiä matkoja. Ihastelen maisemia korkealta pilvirajan tuntumasta. Hiljaisuudessa tunnen suuren varmuuden, tiedän minne mennä, mitä tehdä. Ehkä jossakin harjoittelun lomassa törmään toiseen valkoisiin höyheniin pukeutuneen katsoen minuun, kuin kysyen, menetkö ensin vai menenkö minä?
Talven jälkeen kun tiet ovat sulia ja ilma raikas, jokin vetovoima ajaa syömään asfalttia renkaiden alta, ajovalojen loisteessa. Hyvä olo ja tyyni ilma, pelkkä hengittäminen tuntuu hyvälle. Joskus huomaan nauttivani hengittämisestä enemmän kuin koskaan, toisinaan hukuttaudun arjen kiireisiin ja paluu ”sen” äärelle tekee olon uudeksi.
Huomaan odottavani kesää. En niinkään lämpöä tai hyviä "rantakelejä". Uneksin aamuista joissa saan herätä syvästä unesta linnunlauluun. Muistelen erityisesti aamuja pienessä mökissä jossa asuin muutaman viikon viime kesänä. Mökki oli karu mutta jollakin tapaa se oli kodikas, siellä asui hyvä henki. Heräät aamulla, tukka sekaisin, silmät vielä unihiekassa, puet päällesi pehmeät pellavahousut ja lähdet aamiaiselle maataloon. Ehkä menetkin ensin kävelylle rantaan, käyt uimassa tai kävelet suoraan hevosesi luo haistelemaan sitä, katsomaan sen unisia ja uuteen aamuun heränneitä silmiä. Haistelet jouhia, turpaa, tuoreen kahvin tuoksua, kukkia, puita…
Huomaan odottavani kesää. Uneksin ilta-auringosta, nuotion hajusta ja muurinpohjaletuista. Uneksin tytöstä juoksemassa saunalta, huutaen täti tule jo, sun makkara palaa. Uneksin erityisesti hampaiden pesusta ulkona. Siinä vain on jokin juju saada pestä ne ulkona, seistä mökin nurkalla tai istua kivellä luita hankaamassa.
Erään rakkaan ystäväni mökissä on jotakin suurta taikaa. En ihmettele sitä yhtään, pelkkä pariskunnan läsnäolo riittää tekemään paikasta kuin paikasta hyvän ja mieluisan. Seura jossa vain ajaudut rennoksi ja huomaat leijuvasi. Uneksin aina toisinaan näystä jonka koin siellä. Herään tulen ääneen tuvan puolelta, hiivin ulos vain pikkuhousuissa ja kumisaappaissa, näen ystävän tiskaamassa, yöpaidassa kivellä ihanan puun katveessa. Nurmikko ja heinät aamukasteessa, tuntuu samassa siltä ettet voisi olla enää onnellisempi.
Uneksin kotipelloista. Sinne pyörällä, lenkille, kävellen. Ei kiirettä, askeleet hiekkatiellä, katse on kauniissa nyppylässä jonne istumaan tai korsien väliin makaamaan. Katsot pilviä taivaalla tai lopetat hengityksen hetkeksi ja tarkennat aistisi kuuntelemaan uskomatonta kuhinaa aivan korvasi tasolla. Koko pelto ja maan pinta kuhisee eloa ja sinä makaat sen keskellä.
Kesäillan tanssi - perinteikäs tapa joka tuntuu siirtyvän veressä..
Taloudellisessa ahdingossa ja laman hirveän kouran otteessa törmää tuttuihin reaktioihin. Pahat johtajat ja alas lyöty alainen asettelu, minun ja sinun jakoa, taisteluja asioista jotka koetaan tärkeiksi. Kenelle? Länsimaisen kulttuurin nurjempi puoli esittäytyy meille, joka hyvinä aikoina piileksii mahtavan ja kuvankauniin maalauksen takana.
Olen viimeisen kahden vuoden aikana tietoisesti käyttänyt suuren osan ajasta elämän eri osa-alueiden tutkimiseen, lukenut, kuunnellut ja tavannut ihmisiä. Olen kiitollinen mahtavista keskusteluista, erityisistä ihmisistä kaukana ja lähellä. Ilman heitä matka ei olisi edes alussa. Intohimoni, oppimisen haluni lähti liikkeelle kysymyksestä, oman elämäni traumoista ja tahdosta saavuttaa unelma. Miten yhdistää arvopäämääriin pohjautuva kehitys, oravanpyörän ja maailman järjettömyyden kanssa? Miten säilytämme rinnalla tärkeät elämää rikastuttavat arvot, epävarmat asiat, sortumatta haihatteluun, naiiviin unelmointiin? Miksi jätämme usein elämän kannalta tärkeät asiat viimeiseksi tai puhumme asioiden vierestä?
Huomionarvoista on että keskitymme elämässämme epävarmoihin asioihin usein olkia kohautellen ja varmoihin tunnumme käytävän aikaa runsaasti, liikaako? Tarkoitan epävarmoilla asioilla, terveyttä, elämän pituutta, rakkaita ihmisiä, kaikkea joka voi juuri nyt olla meidän mutta se voidaan ottaa meiltä samassa hetkessä pois. Miksi en tänään sanoisi kanssakulkijalleni arvostavani hänen tukeaan, tervehtisi iloisesti vastaantulijoita, kohtaisi ihmisiä ympärilläni, pelkäämättä tai tuntien sitä vaikeaksi? Käytämme aikaa murehtien aikatauluja, käytämme energiaa tunnekuohuun kassajonossa tai istuen sisällä toivoen auringonpaistetta muuten mukavassa poutapäivässä.
Kuuntelin pariskunnan riitaa autopesussa, jonottaessa omaa vuoroani. Riidan aiheena oli ilmeisesti suunnitelmiin tullut muutos. Toisen osapuolen halu päästä kotiin laittamaan ruokaa ja siivoamaan, joka oli nyt myöhästynyt autopesun takia, vieraita tulossa ja toisen tarve huolehtia auto puhtaaksi. Riita yltyi kovaksikin ja pesu sujui mukavasti murjottaen.
Sitten ihmiset vielä kysyvät miksi hymyilen kokoajan, mitä muutakaan tekisin! Miksi en hymyilisi? En hymyile väheksyväni kyseisten ihmisten tilannetta, aikataulua, en hymyile väheksyväni ruoanlaittoa tai auton huoltoa, en hymyile koska kuvittelisin olevani parempi ihminen. Hymyilen koska näen ja katson kuvan läpi. Samassa hetkessä tunnen surumielisyyttä elämän paradokseja kohtaan.
Aurinko paistaa ulkona. Istun työpöytäni ääressä ja suuntaan kohta tapaamiseen. Elämässäni on tällä hetkellä paljon epävarmuutta, läheiset ystäväni ne kaikki tietävät. Mutta mitä sitten, ne tärkeät asiathan ovat aina niitä epävarmoja, kuten rakkaus, elonpäivien pituus, nykyhetkien ainutkertaisuus, läheiset, yhteiset hetket. Muutama epävarma asia lisää ei tee enää suurta vaikutusta. Intohimoni kohti unelmaa ja ihmettelyn voima ajavat eteenpäin. Elämä huutaa minussa ihmettelemään lisää.
”Life isnt about waiting for the storm to pass…Its about learning to dance in the rain”
Kielletty kaupunki, Pekingin keskustassa. Sain kuvan ystävältä. Jokin tässä kuvassa vain kiehtoo, sen hahmo kutsuu, vetää puoleensa..
