Taloudellisessa ahdingossa ja laman hirveän kouran otteessa törmää tuttuihin reaktioihin. Pahat johtajat ja alas lyöty alainen asettelu, minun ja sinun jakoa, taisteluja asioista jotka koetaan tärkeiksi. Kenelle? Länsimaisen kulttuurin nurjempi puoli esittäytyy meille, joka hyvinä aikoina piileksii mahtavan ja kuvankauniin maalauksen takana.
Olen viimeisen kahden vuoden aikana tietoisesti käyttänyt suuren osan ajasta elämän eri osa-alueiden tutkimiseen, lukenut, kuunnellut ja tavannut ihmisiä. Olen kiitollinen mahtavista keskusteluista, erityisistä ihmisistä kaukana ja lähellä. Ilman heitä matka ei olisi edes alussa. Intohimoni, oppimisen haluni lähti liikkeelle kysymyksestä, oman elämäni traumoista ja tahdosta saavuttaa unelma. Miten yhdistää arvopäämääriin pohjautuva kehitys, oravanpyörän ja maailman järjettömyyden kanssa? Miten säilytämme rinnalla tärkeät elämää rikastuttavat arvot, epävarmat asiat, sortumatta haihatteluun, naiiviin unelmointiin? Miksi jätämme usein elämän kannalta tärkeät asiat viimeiseksi tai puhumme asioiden vierestä?
Huomionarvoista on että keskitymme elämässämme epävarmoihin asioihin usein olkia kohautellen ja varmoihin tunnumme käytävän aikaa runsaasti, liikaako? Tarkoitan epävarmoilla asioilla, terveyttä, elämän pituutta, rakkaita ihmisiä, kaikkea joka voi juuri nyt olla meidän mutta se voidaan ottaa meiltä samassa hetkessä pois. Miksi en tänään sanoisi kanssakulkijalleni arvostavani hänen tukeaan, tervehtisi iloisesti vastaantulijoita, kohtaisi ihmisiä ympärilläni, pelkäämättä tai tuntien sitä vaikeaksi? Käytämme aikaa murehtien aikatauluja, käytämme energiaa tunnekuohuun kassajonossa tai istuen sisällä toivoen auringonpaistetta muuten mukavassa poutapäivässä.
Kuuntelin pariskunnan riitaa autopesussa, jonottaessa omaa vuoroani. Riidan aiheena oli ilmeisesti suunnitelmiin tullut muutos. Toisen osapuolen halu päästä kotiin laittamaan ruokaa ja siivoamaan, joka oli nyt myöhästynyt autopesun takia, vieraita tulossa ja toisen tarve huolehtia auto puhtaaksi. Riita yltyi kovaksikin ja pesu sujui mukavasti murjottaen.
Sitten ihmiset vielä kysyvät miksi hymyilen kokoajan, mitä muutakaan tekisin! Miksi en hymyilisi? En hymyile väheksyväni kyseisten ihmisten tilannetta, aikataulua, en hymyile väheksyväni ruoanlaittoa tai auton huoltoa, en hymyile koska kuvittelisin olevani parempi ihminen. Hymyilen koska näen ja katson kuvan läpi. Samassa hetkessä tunnen surumielisyyttä elämän paradokseja kohtaan.
Aurinko paistaa ulkona. Istun työpöytäni ääressä ja suuntaan kohta tapaamiseen. Elämässäni on tällä hetkellä paljon epävarmuutta, läheiset ystäväni ne kaikki tietävät. Mutta mitä sitten, ne tärkeät asiathan ovat aina niitä epävarmoja, kuten rakkaus, elonpäivien pituus, nykyhetkien ainutkertaisuus, läheiset, yhteiset hetket. Muutama epävarma asia lisää ei tee enää suurta vaikutusta. Intohimoni kohti unelmaa ja ihmettelyn voima ajavat eteenpäin. Elämä huutaa minussa ihmettelemään lisää.
”Life isnt about waiting for the storm to pass…Its about learning to dance in the rain”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti