Kuuletko, tuuli kuiskaa. Ollaan aivan hiljaa, kun aallot kohisten sen tuovat rantaan. Kuuletko, sateen ropinan ja auringon säteiden hipaisut. Kuuletko elämän sykkeen ja sydämesi vuodenaikojen vaihtelut?
Näetkö, veden virtauksen ja murretun maan.
Ollaan lähekkäin, olen vierelläsi ja päällä paljaan maan.
Näetkö, vivahteet, elämän tuskan ja ilon, hetken ja ikuisuuden.
Näetkö halkeavan maan, kuoriutuvan elämän, maassa ja sydämesi sisällä?
Vain avoimilla silmillä voimme nähdä auringon nousevan, ja vain avoimuuden herkällä korvalla voimme kuulla sen, elämän kauniin sinfonian.
Maria, Leevi ja iloinen kohtaaminen..
Elämä heittää eteen haasteita - päättää joskus puolestasi. Usein se tarjoaa kuitenkin lukemattoman määrän mahdollisuuksia ja vähintä mitä voimme tehdä on tarkastella uutta tietä ja harkita sen matkaamista.
Ystäväni sanoin, on asioita joille voit tehdä jotakin, ja sitten on asioita joille et voi. Asenne, tuo kallisarvoinen keino on valomme pimeässä. Asioiden murehtiminen ei vie niitä eteenpäin, mutta joskus on tilanteita joissa tunnut kaatuvan huolipilvien alle, haasteiden paino vain heiluttaa jalkoja ja maata allasi.
Toisen ihmisen sairaus, läheisen avuntarve tai kuolema, ihmislapsen tai lemmikin huono olo, on huuto ja avunpyyntö jonka luokse vain mennään. Miten sitä kuvailen, mitä on taluttaa isää säännöllisesti suihkuun ja tarpeille kuukauden ajan, mitä on istua kuolemansairaan isoisän tukena päivittäin, lukemassa hänelle, vain olemalla siinä. Kuuntelet hengitystä, loppuuko se, alkaako uudelleen. Mitä on nähdä läheinen ja toisena hetkenä kadottaa hänet ikuisiksi ajoiksi.
Mitä on hoitaa sairasta lasta taukoamatta monta päivää ja yötä? Syöttää ja hoitaa monia päiviä ja pitkiä öitä sairasta koiraa, joka lapsen tavoin ei osaa kertoa kivuistaan? Mitä se on, tehdä päätös toiminnasta, olla siinä vain toisen vuoksi, olematta lainkaan, elämättä lainkaan itselle. Yön tunteina, pimeässä ja väsyneenä olet heikoilla ja se kallisarvoinen asenne pienenä kilpenäsi. Kaikki asiat tuntuvat suurilta ja jatkat silti eteenpäin.
Aurinko paistaa pilvienkin takaa ja ilo, vapautuva energia palkitsee kantajan taistelun jälkeen. Sen puhdistava vaikutus on usein väsymyksen voittava. Elämä jossa on huolenpitoa, on täynnä rakkautta. Kun pieneen ystävääsi palaa elämänilo, kuolemaa on taas huijattu, katsotte toisianne silmiin ja jaatte ilon – onnellisuus, tarvitaanko siihen jotakin muuta?
Happiness only real when shared.
I read somewhere... how important it is in life not necessarily to be strong... but to feel strong.
- Christopher McCandless.
Christopher McCandless in his camp on the Stampede Trail (self-portrait found undeveloped in his camera).
Sain muutossa käsiini ison kasan muistiinpanoja, lehtileikkeitä ja kirjaluonnoksia. Paljon käsinkirjoitettuja papereita, mapeissa, muovitaskuissa. Osa kirjoituksista oli vuodelta 1973, toiset vieläkin kauempaa vuosien takaa - silloin nuorempia, nyt vanhempia. Ne olivat ukin.
Tutkin niitä ja jäin lukemaan erästä kirjoitusta, joka oli kirjoitettu Turussa. Ukki kehui asuntoaan, hiljaisuutta ja rauhaa, jonka se tarjosi. Hän kuvaili työpöydän ääressä syntyvää tunnelmaa, ulkoa kantautuvia ääniä ja ikkunasta avautuvaa näkymää. Ajatustulva joka lähti liikkeelle oli paperilla valtava, luin sivun ja jatkoin pinoa edelleen, kunnes toisen sivun jälkeen en enää löytänyt tarinalle jatkoa. Sivuja oli satoja ja ne olivat sotkeutuneet, päätin kuitenkin jatkaa pinoa edelleen, luin hajallaan olevaa tarinaa, katkelmia sieltä ja täältä.
Teksti käsitteli ihmismielen haavoittuvaisuutta, kamppailua, yritystä ymmärtää yli rajojen. Ukki kävi paperilla keskustelua itsensä kanssa, sisäistä kuohua ”kuka minä olen”, hän avasi omia tunteitaan paperille, osa kirjoitetusta oli tärisevin kirjaimin. Mietin lukiessani onko oikein, että luen – samassa hetkessä sain kuitenkin vastauksen.
Hän oli kokenut mieletöntä rauhaa uppoutuessaan aikansa ajattelijoiden teoksiin, pohti itsekseen miten vähän on oikeastaan tärkeää tietoa, mitä meidän tulisi lukea, mistä meidän tulisi lukea. Tekstit luettuani ymmärsin paremmin miksi hän oli valinnut filosofian elämäntyönsä alueeksi ja nostanut ”isä” Sokratesin ajatuksia usein esille.
Elämän aikana eteen tulleita kirjoja on monia, koskettavimmiksi ja vaikuttaviksi tuntuvat kuitenkin nousevan ne, jotka osuvat oman elämänpolkumme merkittävimpiin risteyksiin. Ei ole yhdentekevää mitä ravintoa nautit, mistä energiasi tulee ja ukkini ajatukseen yhtyen, mitä luet. Jokainen kirja on matka - se voi olla matka, riippuen silmistä ja niiden läpi katsovasta kulkijasta. Silmiä on monia, onneksi on kirjojakin. Alla muutamia omien silmieni alle etsiytyneitä. Lainatakseni erään kirjoittajan ajatusta, ne ovat kauniita - koska kauneus ei ole halua vaan haltioitumista. Ja jokainen niistä on jättänyt minut haltioituneena, hymyilemään.
Leo Tolstoi - Lukemisto, Vuodenaikojen viisaus, Krug tštenija
Anthony de Mello - Havahtuminen, Awareness
Marcus Aurelius - Itsetutkiskeluja, Ta eis heauton
Antoine de Saint-Exupéry - Pikku prinssi, Le Petit Prince
Francesco Petrarca - Salaisuuteni ja nousu Ventoux:n vuorelle, Secretum; Ascensus montis Ventosi
Esko Valtaoja - Kotona Maailmankaikkeudessa
Richard David Bach - Lokki Joonatan, Jonathan Livingston Seagull
Kahlil Gibran - Profeetta, The Prophet
Paulo Coelho - Alkemisti, The Alchemist
Jan Kjaerstad - Rakkauden merkit, Signs for Love.
Kirjoituksien joukosta löytyi mukavia yllätyksiä. Kuvan nähdessäni, muistin mökkireissut, ukin korihatun, hikisen niskan auton etunojan takaa, mutkaisen tien ja ainaisen pahoinvointini autossa. Hyviä muistoja kirjoitettuna paperille ja sydämeen!
Vaikka tie on jyrkkä ja vaikea, tule seurataan sitä. Koska emmehän epäröi antautua elämälle, me aistimme tarvittavan.
Vaikka rakkauden tuulet väliin riepottelevat, ne myös lämmittävät ja syleilevät meitä. Koska emmehän epäröi kuunnella sen ääntä, me kasvamme sen kautta osamme verran.
Vaikka hajoamme palasiksi, emme ymmärrä aina osaamme, saamme aina uuden alun. Koska emmehän naura ilman vatsan täyttävää kutinaa, itke ilman kyyneleitä, me olemme kauniita alastomina.
Sillä elämälle riittää vapaa, toiveikas ja hyvyyden täyttämä henki. Sillä rakkautta emme voi ohjata tai täyttää toiveillamme. Sillä voima, joka meidät kasvattaa vaatii osakseen työtä ja se työ tulee täyttämään meidät ilolla.
Heräilin, kuuntelin lintujen lauluja ja kurkin taivasta. Valuin tapani mukaan sängyltä lattialle, halaamaan pientä ystävääni. Unisin silmin molemmat syleilimme toisiamme ja sain monet tutuksi tulleet pusut.
Palasin matkalta. Palasin halusta halata ihmisiä, hukuttaa nenäni tuttuihin olkapäihin, hymyillä ja kertoa mitä olen kaivannut, mikä on merkittävin osa elämääni. Tärkeät ihmiset, rakkaat, ystävät.
Tunsin perhosia vatsassa samalla, kun puin pitkästä aikaa ratsastushousut ja saappaat jalkaani. Odotin pääsyä hevoseni selkään. Tunnustelin matkalla tallille tien mutkia, maisemia. Nautin jokaisesta hetkestä ja imin silmiini tunnetta, tuttuja kaarteita ja tien muotoja.
Kaarsin tallin pihaan ja yritin samalla kurkkia tarhaan. Kävelin jännittyneenä, kiireisin askelin tietä pitkin tarhaa kohti ja, kun näin hevosen, kutsuin sitä. Se keskeytti syönnin ja otti muutaman askeleen eteen. Hymyillen kävelin sen luokse ja sen laskiessa pään rinnalleni rapsutin sitä molemmin käsin kaulasta, harjan alta ja laskin oman pääni sen tähtimerkille. Rauha tulvi sisään ja kaikki odotuksen tuomat kihelmöinnit olivat takana.
Ratsastuksessa kiehtoo sen jatkuva virtaus, olet yhdessä suuren eläimen kanssa, haet sopusointua, tyyneyttä ja keskityt ohjaamaan hevosen miellyttävään tilaan, liikkumaan liitäen. Halu saada onnistumisia yhdessä, löytää se täydellinen, ”oikea kohta” tuntumalle, avuille, antaa vapauden vain olla. Hevosen selässä ollessani saan vapauden irrottautua kaikesta, samassa kun tahto ja halu hakevat erityisiä hetkiä työskentelyssä, tuntumassa ja oikeanaikaisissa avuissa - onnistuminen kiehtoo yhä uudelleen. Viileän tuulen puhaltaessa, kauniissa maisemassa, satulassa, huokaan, olen taas kotona.
Erilaiset elementit ja kohteet sekä kokemisen riemu vetävät meitä puoleensa. Yhteistä näille tapahtumille, ihmisille ja sydämen kautta syntyvälle toiminnalle ovat palava halu ja tahto kiivetä yhä uudelleen pyörän tai hevosen selkään, onnistua hyvässä ruoassa, huolehtia ruususta, luoda jotakin ainutkertaista, rikastuttaa ympäröivää kosmosta.
Toimintaa ruokkiva voima voi olla yksityiskohta, vauhti, täydelliset hypyt, yhteinen matka, tuoksut, äänet. Sitä jotakin osaa, jota silmä ei näe, en pysty selittämään tai kuvaamaan. Se palo vain on sisällämme ja antaa voimaa muuhun elämään, täydentää sitä ja ajaa meitä eteenpäin, kohti toteutuvia unelmia.
Motorcycling gives me anonymity and I don’t have much of that in my life. It’s an escape from being stared at.
When I’m flashing around on my bike with my helmet on I’m just another geezer on the road and that’s nice. But, above all, there’s something riding a bike – the concentration and the single-mindedness of it, and the desire to get it right, taking a corner fast without losing control, doing it beautifully, getting into a groove and winning the battle between your head telling you to do one thing, the bike wanting to another and your body in between – that I miss like hell if I don’t get to ride it every day. - Ewan McGregor
Picture from Greece. There is something there, always to be found. Melissani underground lake in Kefalonia - Sistine Chapel by nature.
Maria, Leevi ja iloinen kohtaaminen..
