Is it out of sight out of mind?

"But the reality of the situation is that people are, for the most part, irresponsible. Just look at the rate that we recycle these plastic products. It's very low. We've been brought up in a world where it's OK to just buy things and throw away what you don't want. Where, exactly, is away?

Is it out of sight out of mind? Judging by most people's behavior, I have to say yes. But I think the real point to be made here is that the manufacture, sale and disposal of plastics is in and of itself very destructive to the environment. Millions of barrels of oil per year go into the manufacture of plastic bags alone. Is it worth it to be dependent on foreign oil so we can carry things home from the store?"

--Rick Hart, commenting on the JunkRaft blog

Great Pacific Garbage Patch

Capt. Charles Moore on the seas of plastic

Paper or Plastic? Help End the Debate

 

Hiljaisuus

Kyykistyn alas harjaamaan hevosen ryntäitä. Kesken liikkeen huomaan pysähtyväni. Jään koskettamaan käsin karvaa, jalkoja ja lapoja. Katson ylös, huomaan turvan hipovan pipoani ja olkapäätä. Harja tuntuu kasvoillani. Olemme kaksin tallissa, taustalla kuulen hämärästi toisen hevosen syövän, mutta huomaan äänien vaimenevan.

Olen raivannut tieni tähän hetkeen. Nyt se ainakin tuntuu siltä. Maailman ja kaupungin hälinä on jäänyt taas taakseni. Olen keskellä luontoa ja kaunista kotimaisemaa. On jo myöhäinen ilta. En osaa sanoa miten kauan olemme siinä, liikkumatta, miltein hengittämättä.

Näissä hetkissä on salaisuus, se kaikki näkymätön, joka tulvii hyökyaaltona läpi sydämen - saa sen hetkeksi pysähtymään. Kosketan aitoutta, tietoisuutta ja todellisuutta, sukellan sen kaiken läpi ja täytyn rakkaudesta.

Usein näiden hetkien jälkeen tai aikana huomaan puhuvani äidille. En tiedä, johtuuko se hetkittäin iskevästä rajusta kaipuusta, ikävästä, joka palaa aina tunteiden mukana? Vai johtuuko se lähteen reunojen ylitse virtaavasta vedestä - tunteiden tulvasta. Sama tulva kun katsot nukkuvaa lasta tai ilta-aurinkoa, olet lähellä rakkainta - se hetki, kun tilan täyttää kauneus, jota et miltein pysty katsomaan kohti. Tulviessaan läpi tämä tunne salpaa hengityksesi - kuin vieden salaa mukanaan kaiken tilan keuhkoistasi.

Here in this place I touch a silence so complete
it makes my ears ache and my heart startle in confusion.
After all these years of sound,
after all the noice that has come between me and being fully alive,
it swallows me whole,
this great silence
that comes with the moment after the wind dies
and the pines suddenly holds still.

It takes me by surprise,
this unexpected quiet
after the red squirrel runs over the log
and up the tree and across the branch,
disappearing into the deep woods.

It comes as the sun slides down the sky and all is quiet,
the songbirds holding their breathe for a moment
as if by common agreement,
the night peepers not yet singing.

And for a moment lying here in the fading light
on a sun-warmed bed of pine needles
even the sound of my own heartbeat
- the thrumming deep inside-
is gone.

And all there is, is the great silence that holds it all.
And something inside lets go,
and I rest in the arms of the Beloved.

- Oriah Mountain Dreamer - The call.

Hiekkaa kengänpohjissa

Sunnuntai on viikon kaunokki. Aamut ovat hehkua etenkin jos asut paikassa, jossa pääset kotiovelta suoraan metsään. Koira seuraa vapaana mukana, nautit askelista ja raikkaasta ilmasta. Tuoksut herättävät, viileä tuuli vilvoittaa ihoa ja puhaltaa unihiekat silmistä. Lyhyt kävely ennen aamupalaa ja kahvia - on aarre.

Kahvin jälkeen jatkat matkaasi hiekkatietä pitkin, naapuripihaan. Piha kylpee aamuauringossa ja huomaat aitan takana, kodasta tupruavan savun. Ovensuussa häärii pieni, maailman suloisin oranssinkeltainen pipo. Kuulet kutsun, kahville. Löydät sisältä kaikkiaan kuusi hymyä. Uusi kuppi ja yksi hymy lisää - on aarre.

Kodasta matka jatkuu ohjasajon harjoitteisiin. Mietit ja kasaat mieleesi tavoitteet. Tänään päätän hakea ympyrällä hyvää ravia, rentoa, mutta asetettua. Otan mukaan harjoitteet kahdeksikosta, tavoitteena reipas käynti ja sinua kahdeksikossa kiertävä hevonen. Onnistut salaa jossakin yli näiden, vaikeampi suunta ja, noin, rento ja reipas ravi, tasainen ympyrä - on aarre.

Istut tuvassa, lämmittelet hieman ja tuijotat rakkaan kanssa ulos ikkunasta. Ette ensin vaihda sanaakaan, ei tarvitse. Muurahaisen seuraaminen tai ikkunasta ulos tuijottaminen, no ne ovat oma taiteenlajinsa. Pohdintaa, elämänpolun kokemuksia ja yhteen ääneen kuulen meidän jotakin sanovan... Minä vain edellisenä päivänä, hän nyt. Miten paljon olenkaan saanut tässä elämässä, olen tainnut saada kaiken mitä olen uskaltanut vain toivoa. Emme istu täydellisessä, tavarat paikoillaan olevassa kodissa. Pihalla eivät kasva rivissä kukat ja moni aita on vinossa, mutta me näemme sen tärkeimmän. Sydämen silmä - on aarre.

Ajat kaunista metsätietä. Monet ajavat kauppaan, kahville, juhliin - päiväunille ajo eroaa näistä. Tiedossa on lämmin, hyvä kainalo. Määränpää tekee kuljetusta matkasta erilaisen, nautit tiestä ja mutkista. Toisen ihmisen lämpö varaa aina, mutta vain harvat osaavat jakaa sisäistä lämpöä yhtä taidokkaasti kuin tämä syvällä metsän keskellä asuva sielu. Tämä sielu - on aarre.

Theresia's loveones...smiling to...                                                                            

Absolutes

Sometimes words are useless. Useless trying to describe even close ones despair, fear or happiness. Feelings and hearts longing, imagination are too far away for any words.

Sometimes what you see when looking inside yourself or others, well that is only a thin surface. Some of us will stay on that thin surface, others dive in. Making your own dive, or not. One advise - dont compare your life with others. You have no idea what their journey is all about.

Life is one big puzzle and we are trying to solve it, just to realize we are only small part of eternity within this moment. We walk this road of evolution together and it evokes million different colours - not only black and white. Is there any room or place for absolutes, safety or certainty? Are they only inside our minds?

One special soul is writing ever so beautifully. Describing our struggle of understanding, our hunt of the absolutes:

Bud on love - Annie Q Syed:

http://annieqsyed.com/2010/04/bud-on-love/#more-682

“How come some people have only one love in their life?

“I don’t know, Annie. People are people. I can’t give you any absolutes. If you asked me if the water is wet–I will more than likely answer, ‘probably.’ I don’t like absolutes and neither do you and you know that. So why are you asking a question that can’t be answered absolutely.”

We were back in the time when I would stay after his lecture trying to understand a theme, a character, a word, an idea.

“I don’t know,” I said. As I tried to stealthily write what he had just said.

“I will never give you absolutes.”

“Yeah, I know. Your courses weren’t challenging for nothing after all!” I replied.

“Some people have 80 loves in a lifetime, others have zero. Who knows how many loves a person is supposed to have? There are no absolutes when it comes to life and definitely none when it comes to love.”

I wrote it down.

“Security is settling for what you think you need. Often you find out that what you thought you needed you really don’t need at all.”

I wrote it down.

“I don’t need absolutes like some do, dear. But that is just me. It’s good for me. It works for me. I don’t know if it can or does help anyone else, including you.”

I blew my nose. I was all of a sudden ravenous for Mexican food.

“I will be back tomorrow. I am going to go get something to eat and go sleep.”

“That is the Navajo Yeii Spirit,” he pointed to the figure on the tapestry that I had always loved. He was not coherent. I touched the rug and felt the Ye’ii person.

I gathered my few belongings, looked for the rental car keys.

“Here is an absolute for you: If you have to ask is it love then it isn’t.”

That one absolute of his left all other questions regarding love partial to discovery, if you so dared to find out for yourself.

Elämän sietämätön keveys

Olemisen sietämätöntä keveyttä on ilmassa. Sen poissaolon, paineen tai hehkun tunnistaa aina paikoissa, joissa ihmiset tekevät kokoontumisajoja. Konserteissa, hotellien aamupalalla, syntymäpäivillä, sukujuhlissa, junissa, laivoissa, lentokoneissa tai ravintolassa.

Sain kutsun juhliin - seuralaisen roolissa. Pidän siitä. Et tunne vieraita tai juhlakaluja. Kaikki, paitsi ystäväsi ovat tuntemattomia. Astut uudelle reviirille, uuteen kommuuniin ja pääset seuraamaan status-tansseja, reviiritaisteluita, säännöstöjä ja ryhmän eri rooleja.

Nautin tilanteesta, kukaan ei tunne minua - pääsen osalliseksi sisäpiiriin, ulkopuolisena, vierailijana. Rooli on mieleinen, se ei paketoi ja vapauttaa aina jonkin pienen osan itseäni. Maistelen, seuraan tilannetta ja aloitan tutkimusmatkani.

Mikäli ryhmän koko on alle 20 henkeä, on homma muutamassa tunnissa valmis. Tämän ryhmän johtajanaaras on helppo tapaus. Minulle riittää, että vaihdan muutaman katseen ja tiedän - emme vaihda sanaakaan koko tilaisuuden aikana. Meillä ei ole mitään yhteistä. Löydän muutamia timantteja ja loistavia tapauksia, hymyilen.

Matkat yhdessä virkeiden, hereillä olevien silmien ja korvien kanssa antavat aina kulkijalle kotiinviemistä. Sydän täyttyy rikkauksista ja koskettavan tarinan mukaan - ah, vähitellen opin ymmärtämään sinua pikku prinssini ja osaan rakastaa auringonlaskuja - ketun tavoin vehnänkullankeltaisia peltoja, jotka eivät ole vain peltoja, niiden väri saa minut muistamaan sinut, sinut tai sinut.

Matkamiehen avoin mieli palkitsee, rehellisyys keventää mieltä, pelkojen poissaolo antaa tilaisuuden hengittää ja naurahdella keveän raikkaasti. Annan autopilotille luvan ottaa ohjat ja nautin koko matkan ajan elämän sietämätöntä keveyttä.

Sosiaaliset taidot omaava mestarimme...
Kuva: NG Joel Sartore (Vuoden luontokuvaaja - Veolia WLP 2009)

Brutus

Can a man teach his 800-pound grizzly bear best friend, raised in captivity, to fish like its wild cousins? Naturalist Casey Anderson ventures into the Alaskan wilderness to study the biggest bears on the planet. Brutus is now six years old, 800-pound and raised by Casey Anderson. Amazing guys!

http://animals.nationalgeographic.com/wild/talent-casey-anderson

http://animals.nationalgeographic.com/wild/shows-expedition-wild