Olen toistuvasti törmännyt viimeisten viikkojen aikana samoihin tunteisiin - tunteista päällimmäisinä ovat olleet turhautuminen, erilaiset pelot hallinnan menetyksestä, ihmisten sekä ristiriitojen kohtaamisista syntyvien aaltojen kylmää mäiskettä kasvoihin. Suurella näyttämöllä tuntuvat olevan itse henkilöiden lisäksi mielikuvat ja ihmisten välillä vallitsevat ajatusleikit, joissa arvuutetaan miksi näin, miksi noin ja miksiköhän kysymyksiä - mukana on tahatonta tai tahallista arvosteluakin?
Elin itse reilu kaksikymppiseksi (tarkalleen 27-vuotiaaksi) maailmassa, jonka jokin ihmeellinen toisen asteen mieli oli minulle rakentanut. Etsin huomaamattani täydellisyyttä kaikkialta, kaikesta mitä tein ja kaikista joiden kanssa toimin, elin ja söin. Tämä täydellisyyden etsintä ja jatkuva hakeminen, toi elämääni paljon rauhattomuutta ja loputonta juoksua - "ehkä tuon nurkan takana" oloa. Kenkää puristi pienesti ja isosti tasaiseen tahtiin. Koti oli täydellinen, sisustus oli täydellinen, mies oli ulkoisesti täydellinen ja sosiaalinen elämäni oli yhtä sirkusta, juhlien ja kissanristiäisten pitoa - minä koreana ja täydellisenä seinäruusuna, tottakai. Elämä oli yhtä "juhlaa".
Onnekseni sain saavin kylmää vettä niskaani, tarkemmin ajateltuna se tuntui suurelta jäätiköltä, joka suli hetkessä päälleni ja valui lävitseni. Olen taikauskoisena ajatellut, että jotakin jäi minuun ja koiraan vierelläni tuona yönä. Miksi? Koska seuraavana aamuna, avatessani silmäni, näin kaiken - aivan kaiken. Joku minua viisaampi on joskus sanonut, että muuttuessasi sisäisesti, myös ulkoinen maailma seuraa mukanasi, sekin muuttuu. Näin tuntuu käyneen minulle. Matka jatkuu.
Unelmoinnissa ei ole mitään pahaa. Kuvittelussa ei kai ole mitään pahaa? On suuri uhka, mikäli uskoo omiin ajatuksiinsa ja kuvitelmiinsa - jos ne eivät makaa todellisuudessa, kanssasi. Kykyni nähdä enemmän on tuonut lukuisia mahdollisuuksia ja parantanut kykyäni tehdä työtä ja etenkin työtä paremmin, toisille ja toisten vuoksi. Yksinkertaisemmin ja näytelmä-vapaasti.
Kun näet hetkeen mahtuvan koko kuvan, myös sen epätäydellisyyden itsessä ja muissa, se helpottaa - vaikka voisi kuvitella muuta. Tarve arvosteluun häviää, ja se kaikki hyvä, joka on myös kasassa sontaa saa mahdollisuuden tulla esiin - vaikka toukan muodossa. Näkökyky harjaantuu, etenkin virheiden myötä ja vain sukeltamalla soppaan mukaan.
Rikkauden keskellä voi olla likainen koti, epäjärjestys voi vallita sydämessä - sama koskee köyhän kotia ja sydäntä. Rahaa ja rikkauksia ei tarvita huolenpitoon ja pyytettömään työntekoon. Suuri suru voi kohdata jokaista meistä, toiselle se voi olla rikki mennyt lelu, ylipainon tuoma mielipaha, urapolun katkeaminen, omaisen tai läheisen kuolema - itse surun lisäksi kohde kertoo paljon. Näet enemmän ihmistä, kun katsot miten paljon surua ja rauhattomuutta kertyy ja millaisen akselin pyörittämänä.
Kaiken tämän epätaydellisyyden sylissä olkapäähämme nojaa kaunis armo ja huomisen mahdollisuus muutokselle. Kaiken tämän keskellä olemme kehittyvän näkökykymme varassa, onnekkaita - saamme elämämme aikana useimmissa tienristeyksissä valita hyvän ja myös sen pahan elämäämme. Kukin omien tarpeidemme ja toiveittemme mukaan.
