Viimeiset vieraat - Joulupäivän aarteita

Ensimmäiset ajatukseni tänään, joulupäivän aamuna, maalla. En osaa pukea niitä sanoiksi - Jos jokainen erityinen hetki olisi aikuisten rakastamissa laskelmissa kokonaisen euron arvoinen, olisin juuri nyt miljonääri. Olisin rikkain, olisin täynnä tähtiä, määrätön - vajaavainen, mutta onnellinen.

Se pysäyttää sinut, koti. Siskoni sanoin, kotia ei osteta, sitä ei hankita, vaan se syntyy meistä - kaikista. Kaikki tähtilaivueen jäsenet, laivat ja sukkulat tarvitsevat telakan. Paikan, jonne laskeutua turvaan, latautumaan ja pysähtymään - ihmettelemään ja ihastelemaan tähtien ja galaksien, maailmankaikkeuden kauneutta.

Sain lahjaksi kirjan. Viimeiset vieraat - elämää autiotaloissa. Kai Fagerströmin kuvitus, tarina Heikki Willamo. Siskoni sanoin, kirjassa on tunnelmaa - autiotalojen taikaa, lapsuudenmuistoja, seikkailua, vanhaa, mennyttä aikaa.

Heikki Willamon tekstejä ja muistoja lukiessa en voi kuin hymyillä. Siskoni makaa viltin alla toisella sohvalla, rakas Tessa sylissään. Ihana kuva. Muistelemme omia autiotalojamme, maalaismaiseman salaisuuksia.

Heikki sanoo sen hyvin: "Autiotalo, vaikka vain tyhjillään oleva vaja, on suuri seikkailu. Hylätyssä ja rapistuneessa oli jotakin kiehtovaa. Se oli tutun ja turvallisen tuolla puolen, siellähän saattoi vaikka kummitella. Jännittävän lisänsä toi vielä kielletyn hedelmän maku. Rakennukset olivat asumattomia, mutta joku omisti ne. Oltiin liikkeellä omin luvin."

Palaamme hetkeksi siihen aikaan. Muistelemme miten hautasimme lapsena pienen pupun poikasen, suuren puun juurelle pystytimme tikkuristejä ja laskimme voikukanseppeleitä, joku toimi joskus pappinakin. Ja jo parin päivän jälkeen, saman puun alla pelasimme ja nauroimme.

Kirjan innoittamana taidan tehdä muutamaan paikkaan kävelyretken. Kokemaan tunnelmaa, maistelemaan lapsuutta, muistoja. Tiedän, kuten siskonikin sen tietää. Salaisen kykymme palata sinne - kiitos äidin, isän, kodin - se elää meissä. Taito ja kyky hypätä yhä uudelleen ilmaan, välittämättä siitä, että kohta jo hypättyäsi laskeudut takaisin. Kaunis on lahja, hetkessä juuri ennen hyppyä - ei itse ilmalento, ei korkeus, ei tuuli, vaan se hetki ennen kuin otat ja kurotat - muu maailma kadotkoon.

Heikki jatkaa: "Istuin suuren pihakoivun alle odottamaan iltaa. Pieni jännitys palautti mieleen lapsuuden illat torpan lumotussa puutarhassa, mutta nyt mausteena oli haikeus. Se oli kaipausta viattomaan aikaan ja samalla menneeseen maailmaan. Elämämme peruskivet muurataan varhaisella iällä, ja me kannamme noita perustuksia läpi vuosien. Kotiseutu piirtää meihin jälkensä, samoin voimakkaasti koetut asiat ja tapahtumat. Aikuisena katsomme maailmaa värittyneiden silmälasien läpi ja jossain sisällämme kaipaamme lapsuutemme maailmaan.

Odotin. Aurinko laski ja ilta hämärtyi, mustarastas lauloi. Lopulta ikkunan alla olevalle kummulle ilmestyi mäyrän vaalea hahmo. Se oli hetken paikoillaan, peruutti sitten takaisin talon alle. Kohta se nousi taas kummulle ja löntysti polkua pitkin metsään. Muuta ei tapahtunut, torpassa asusti yksinäinen mäyrä. Kolmekymmentä vuotta sitten olisin kuvitellut sen yrmeäksi talon isännäksi, nyt se oli mäyrä. Tunsin haikeutta. Tunsin menettäneeni jotakin korvaamatonta. Kaipasin sitä täydellistä heittäytymistä seikkailujen maailmaan, jonka vain lapsi osaa."

To where you are

Tähdet ovat pysytelleet piilossa. Ne ovat olleet vaisuja, kuin olisivat kaikonneet jonkin muun planeetan ympärille. Tähdetkö, karanneet mietin? Olenko itse unohtanut ne, onko näköni kaventunut uudelleen, olenko unohtanut kuunnella, nähdä, tuntea?

Tapasin eräissä syntymäpäiväjuhlissa papin, miehen. Ajaessani kylälle mietin virkaa, työtä – pappeutta. Muistelin aikaisemmin alkutalvella haudatun setäni siunausta. Muistan istuneeni kappelissa ja kuunnellessani papin puhetta – kuulin vain sanoja – mietin, kuuntelenko oikein, ei – vain sanoja. Sydän ei ollut mukana, ymmärrys, tai ajatus oli jossakin, poissa.

Pappeuden ja teologian suurin haaste on tarinankerronnassa. On taito kertoa tarinoita elämän synnystä, lahjasta, maailmankaikkeudesta ja selittämättömästä uskostamme, vaistostamme tätä näkymätöntä voimaa kohtaan, joka liikuttaa kansakuntia, meriä, tulta ja tähtipölyä ympärillämme.

Karkaan illansuussa vielä uudelleen ulos. Kävelen koiran kanssa mäkeä alas, laskeutuen peltoaukealle. Hämärän takaa paljastuu, että koko aukea on hukkunut paksun usvan alle. Se on sakeaa, tuskin näen eteeni, hapuilen missä kohden saavutan tien rieteyksen. Paikassa, jossa katuvalot ovat poissa, on mukavaa sulkeltaa ilman valoa pimeälle kylätielle.

Kävelen suuren pilven sisällä. Hiljaista, ympärillä aukea, suuri tila. Ainoat kohdat, jotka kykenen erottamaan ovat lähestyvät sähkötolpat ja muutaman metrin matkalta eteeni ilmestyvä luminen tie. Sitten, kuin sattumalta katsahdan ylös. Taivas on selkeä. Tähdet ovat pinnassa, lähempänä kuin koskaan aikaisemmin. Leijun niiden kanssa, keskellä paksua usvaa. Mietin, se toteutui sittenkin, pääsin avaruuteen. Ottamatta askeltakaan ilmaan. Usva, tämä kaunis peltomaisema, oikeana hetkenä otetut askeleet, oikea kulkusuunta – kaunista.

Muistelen kävellessä päiväni kulkua, siinä mukana olleita ihmisiä. Suuri kiitollisuus ystävistä, aidoista, lähellä kulkevista. Ihmisen lähellä tunnet ja koet, elät mukana suruissa, iloissa, taisteluissa. Rakkaus saa sen kaiken kestämään. Olemme pohtineet elämän peruskysymyksiä, etenkin läheisyyttä, sen syvintä olemusta erään ystäväni kanssa. Olemme päässeet yksinkertaiseen lopputulokseen.

Onnistuminen pappina, tarinankerronnan ja kuuntelun taito, aitous ja karisma. Ne syntyvät aidosta kokemuksesta, siitä opetuksesta, jonka saat antamalla itsestäsi - olemalla lähellä toista ihmistä. Katsomalla rehellisesti itseäsi, huomioiden toista ja hyvällä tahdolla saavuttaa yhteistä onnea – saat rikkauden ja yhä laajenevan näkökyvyn. Suuren onnen.

Ilman sitä oppia kauniit sanat ovat tyhjää ilmaa, eivätkä ne elä ilman sisältöä, sinussa – tai minussa. Ostat niillä kerran, jos toisenkin hetken, mutta et kestävää, syvää ihmissuhdetta. Kauniilta sanoilta putoaa pohja, ilman tekoja. Hyvät teot ovat kauniita ajatuksia. Ilman tekoja olet tyhjä, ilman niitä sanat vain, valuvat pois.

Kerron tämän kaiken leveällä hymyllä usvalle, puhaltamalla höyryä pakkasilman sekaan, silmillä loistaen takaisin tähdille. Ilta haudatkoon sen. Josh Grobanin sanoin - to where you are, we are.

Vankila

On talvi-ilta. Valaistu kenttä, muutamia leijailevia hiutaleita. Edessä on pitkä vapaa.Työstä.

Työskentely maastakäsin hevosen kanssa antaa keuhkoihin raitista ilmaa, tuulettaa mieltä ja kudoksia. Pientä erimielisyyttä molemmilla, lopuksi sovinto, hyvä olo. Eläin hörisee.Hyväksyn sinut, seuraan sinua, olet ollut johdonmukainen -rehellinen.

Syön appelsiinin. Kuorin sen ilman veistä.Nautin lasillisen punaviiniä ja kaadun sängylle.Makaan siinä autuaana. Hengitän muutaman kerran syvään, saan itseni kiinni ajatuksesta. Miten se palkitseekaan, vapauttaa - Rehellisyys itseä ja muita kohtaan.

Elämä heräilee ihollani, samaan aikaan hiukset kihartuvat kuivuessaan, kuin sulkien kukkien terälehtiä. Ihmettelen voimakasta, rohkeaa rakkauden voimaa sisälläni.

Pitkä vapaa tervehtii minua, se lupaa minulle helliä mieltä ja silmiä..kauniin maisemin, hiljaisin elein. Sielu palaa kotiin.

"Aina ei voi sanoa, mikä tekee meistä vankeja, mikä sulkee meidät muurien sisään, ikään kuin hautaa meidät, mutta kuitenkin nuo aidat, nuo muurit tuntuvat.

Tällainen ihminen ei aina tiedä mitä hän voi tehdä, mutta vaistomaisesti hän tuntee: Kelpaan minä johonkin, on minulla sentään jokin päämäärä elämässä.

Minä tiedän että voisin olla aivan toisenlainen ihminen! On minussa jotakin, mutta mitä se voi olla?

Tiedätkö mikä vapauttaa tästä vankilasta? Jokainen vakava, syvä tunnesuhde. Ystävyys, veljeys, rakkaus, ne avaavat vankilan kuin jonkin taikavoiman vaikutuksesta."

Vincent van Gogh 1880