Varjot ja valot kuljettavat meitä läpi elämän. Niiden sekaan kaadumme inhimilliset tunteet purjeinamme. Rakkaus tukien ja viha puskien, lempeys, myötätunto ja armo kannatellen, nostaen pintaan hetkittäin kuin antaen meille hetkeksi happea. Happea jatkaa, kasvaa.
Inhimillisyyden raskaus on taakkamme. Se on kuitenkin suurin rikkautemme matkalla, jonka aikana kohtaamme itsemme ja lopulta nöyrrymme ja antaudumme.
Toisinaan häkellymme kaikesta, toiset meistä tuskin koskaan antautuvat tai häkeltyvät. Ehkä hetkittäin jopa hekin, jotka niin vannoivat aamun sarastuksen olevan vain se yksi monista. Ehkä hetkittäin jopa hekin, joilla on kiire tulla kiireiseksi tai muun maailman odotuksia vastaaviksi.
Häkeltyessämme näemme hetkessä kaiken, aivan kaiken, kauniina niin kuin se on tarkoitettu, kuin se on. Nämä hetket eivät aina tunnu olevan vallassamme, ne jäävät helposti mielemme puristuksiin - kaikki kaunis ja ruma, kaikki kylmä ja lämmin, kaiken se syö, jos näin annamme.
Silloin koko kehomme huutaa, mikään ei riitä, missään emme lepää, rauha pakenee kuin valo varjoaan. Olemme langenneet ja on kuin helvetin portit piirtyisivät eteemme. Raavimme niitä, noidumme, taomme ja huudamme. Turhaan.
Niiden kaatamiseen riittää vain kuiskaus, hyppy, irrottautuminen, yhdistyminen, Rakkaus. Seisommehan itse auringon edessä – varjo on meidän.
Varjot ja valot kuljettavat meitä läpi elämän. Niiden sekaan kaadumme inhimilliset tunteet purjeinamme.
Vaalikaamme yhdessä jokaista koettelemusta, jakakaamme niitä, toteutukoon yhtä moni häkeltyvien kuin häkeltymättömien unelma. Puhdistautukoon yhä useampi peloistaan, ennakkoluuloistaan, mielen ahneuden ja armottomuuden helvetistään.
Häkellyttävistä hetkistä rakennettakoon kaunis pala taivasta. Sinulle, minulle – Meille.
Inhimillisyyden raskaus on taakkamme. Se on kuitenkin suurin rikkautemme matkalla, jonka aikana kohtaamme itsemme ja lopulta nöyrrymme ja antaudumme.
Toisinaan häkellymme kaikesta, toiset meistä tuskin koskaan antautuvat tai häkeltyvät. Ehkä hetkittäin jopa hekin, jotka niin vannoivat aamun sarastuksen olevan vain se yksi monista. Ehkä hetkittäin jopa hekin, joilla on kiire tulla kiireiseksi tai muun maailman odotuksia vastaaviksi.
Häkeltyessämme näemme hetkessä kaiken, aivan kaiken, kauniina niin kuin se on tarkoitettu, kuin se on. Nämä hetket eivät aina tunnu olevan vallassamme, ne jäävät helposti mielemme puristuksiin - kaikki kaunis ja ruma, kaikki kylmä ja lämmin, kaiken se syö, jos näin annamme.
Silloin koko kehomme huutaa, mikään ei riitä, missään emme lepää, rauha pakenee kuin valo varjoaan. Olemme langenneet ja on kuin helvetin portit piirtyisivät eteemme. Raavimme niitä, noidumme, taomme ja huudamme. Turhaan.
Niiden kaatamiseen riittää vain kuiskaus, hyppy, irrottautuminen, yhdistyminen, Rakkaus. Seisommehan itse auringon edessä – varjo on meidän.
Varjot ja valot kuljettavat meitä läpi elämän. Niiden sekaan kaadumme inhimilliset tunteet purjeinamme.
Vaalikaamme yhdessä jokaista koettelemusta, jakakaamme niitä, toteutukoon yhtä moni häkeltyvien kuin häkeltymättömien unelma. Puhdistautukoon yhä useampi peloistaan, ennakkoluuloistaan, mielen ahneuden ja armottomuuden helvetistään.
Häkellyttävistä hetkistä rakennettakoon kaunis pala taivasta. Sinulle, minulle – Meille.
