Elämä ihmetyttää, sen tiet, kohtalot ja kauneus.
Kevätaurinko häikäisee auton tuulilasiin, ajan kaunista maalaistietä kotia kohti, puhellen samalla puhelimessa kaukaisen ystäväni kanssa. Pitkästä aikaa kuulemme toisistamme, jaamme iloa ja elämää. Kotipihalla lopetan puhelun, avaan auton oven ja istun hetken kannolla.
Pohdin kuulemaani. Elämässä on ja ei ole sattumia. Ystäväni mukaan ne ovat vain höpöheinän tuottamaa taikauskoa. Siinä istuessani tunnen, aavistan - hetken epäilin, mutta nyt jo orastavalle vihreälle hymyillen. Sattumia ei ole, kun kuulet sisällesi. Kun tunnet ja tiedät sydämesi toiveet, uskosi äänen. Ääni on kovin hauras ja hiljainen, et kuule sitä halusi, himojesi, tarpeidesi, etkä taatusti päivittäin kasvattamasi muurin takaa. Mutta sanomattakin on selvää, se on siellä - sisälläsi.
Saavun erämökille, haistan savua ja istun hiljaa kuistilla - katsellen veden virtauksia, laskevan auringon ja taivaan värejä. Eräänä iltana mies huutaa parvekkeelta, olemme kauniissa hirsimajassa, korkean rinteen päällä. Pelästyn ja kiidän katsomaan mikä on hätänä. Syy huutoon selviää, minut kahmaistaan syliin ja kaiteelta illan usvassa ihastelen, kun kaksi joutsenta kaartaa ja laskeutuu lammen pinnalle. " Ne tulivat taas, mies sanoo. Täsmällisesti samaan aikaan kuin eilenkin." Kuuntelemme joutsenten ääniä jonkin aikaa, ja vaikka ne ovat jo kadonneet niemenkärjen taakse, tuijotamme maisemaa - huokaamme hiljaisuudelle.
Kotimatkalla poikkeamme erityisen ihmisen maatalolla, pienessä puodissa. Kahvia kauniissa navetassa, katsoen miestä ja ystävääni. Hymyilen jälleen keskusteluiden lomassa - sama hymy kuin kannolla taannoin. Ei sattumia.
Ymmärrän taas uudelleen oppimaani, mitä se on - oikeamielisyys, puhdas rakkaus ja sydämen ääni. Se on kaikkea muuta kuin varma ratkaisu. Se saa rauhalliset sunnuntait tuntumaan lahjalta, kertoo minulle yhä uudelleen mielen valppaudesta, rauhasta ja siitä suuresta voimasta jota kannamme sisällämme. Opettaa minulle yhä uudelleen kunnioituksen mahtavasta voimasta, sen ansaitsemisesta, teoista ja uskosta.
Se saa minut täyttymään ihmetyksestä, ymmärtämään uudelleen lauseet "opettaja tulee, kun oppilas on valmis" ja "uskot mitä näet, näet mitä uskot".
Oppilas kantaa enemmän vastuuta kuin opettaja. Vasta nyt ymmärrän miten suuri tuo vastuu onkaan. Oppilaan on oltava valppaana, löydettävä arkisistakin hetkistä ihmeet, päivistä niiden lahjat ja ympäriltään ne aarteet, pienet ja kätketyt. Osaatko katsoa ymmärryksen, koko sisäisen maailmasi kauneuden kautta maailmaa, sen oikeita sävyjä? Näetkö totuuden, uskallatko katsoa sitä kohti? Mihin uskot, mihin katsot - näetkö?
"Muistan, kuinka vähän päälle kaksikymppisenä istuin kodin puutarhassa ja katselin junia. Asuimme rivitalossa, meillä oli kaksi lasta ja farmariauto. Ajattelin, nuo ihmiset junassa ovat vapaita, ne voivat mennä minne haluavat. Nyt tiedän, etteivät ne olleet sen vapaampia kuin minä. Juna merkitsi vain illuusiota vapaudesta. Nyt olen kiitollinen tuosta muistosta. Ajatus siitä, että elämässä ei olisi velvoitteita, synnyttää enemmän ahdistusta kuin tunnetta todellisesta vapaudesta."
Hän jatkaa... " Taiteilijan tehtävänä on kertoa totuus, osoittaa lampulla maailman pimeisiin kohtiin. Minulle taide merkitsee kykyä herkistyä kauneudelle, se on keino ravistella ja lohduttaa - murtautua sen päivittäisen panssarin läpi, joka meissä kaikissa kasvaa."
Paavo W.
Kevätaurinko häikäisee auton tuulilasiin, ajan kaunista maalaistietä kotia kohti, puhellen samalla puhelimessa kaukaisen ystäväni kanssa. Pitkästä aikaa kuulemme toisistamme, jaamme iloa ja elämää. Kotipihalla lopetan puhelun, avaan auton oven ja istun hetken kannolla.
Pohdin kuulemaani. Elämässä on ja ei ole sattumia. Ystäväni mukaan ne ovat vain höpöheinän tuottamaa taikauskoa. Siinä istuessani tunnen, aavistan - hetken epäilin, mutta nyt jo orastavalle vihreälle hymyillen. Sattumia ei ole, kun kuulet sisällesi. Kun tunnet ja tiedät sydämesi toiveet, uskosi äänen. Ääni on kovin hauras ja hiljainen, et kuule sitä halusi, himojesi, tarpeidesi, etkä taatusti päivittäin kasvattamasi muurin takaa. Mutta sanomattakin on selvää, se on siellä - sisälläsi.
Saavun erämökille, haistan savua ja istun hiljaa kuistilla - katsellen veden virtauksia, laskevan auringon ja taivaan värejä. Eräänä iltana mies huutaa parvekkeelta, olemme kauniissa hirsimajassa, korkean rinteen päällä. Pelästyn ja kiidän katsomaan mikä on hätänä. Syy huutoon selviää, minut kahmaistaan syliin ja kaiteelta illan usvassa ihastelen, kun kaksi joutsenta kaartaa ja laskeutuu lammen pinnalle. " Ne tulivat taas, mies sanoo. Täsmällisesti samaan aikaan kuin eilenkin." Kuuntelemme joutsenten ääniä jonkin aikaa, ja vaikka ne ovat jo kadonneet niemenkärjen taakse, tuijotamme maisemaa - huokaamme hiljaisuudelle.
Kotimatkalla poikkeamme erityisen ihmisen maatalolla, pienessä puodissa. Kahvia kauniissa navetassa, katsoen miestä ja ystävääni. Hymyilen jälleen keskusteluiden lomassa - sama hymy kuin kannolla taannoin. Ei sattumia.
Ymmärrän taas uudelleen oppimaani, mitä se on - oikeamielisyys, puhdas rakkaus ja sydämen ääni. Se on kaikkea muuta kuin varma ratkaisu. Se saa rauhalliset sunnuntait tuntumaan lahjalta, kertoo minulle yhä uudelleen mielen valppaudesta, rauhasta ja siitä suuresta voimasta jota kannamme sisällämme. Opettaa minulle yhä uudelleen kunnioituksen mahtavasta voimasta, sen ansaitsemisesta, teoista ja uskosta.
Se saa minut täyttymään ihmetyksestä, ymmärtämään uudelleen lauseet "opettaja tulee, kun oppilas on valmis" ja "uskot mitä näet, näet mitä uskot".
Oppilas kantaa enemmän vastuuta kuin opettaja. Vasta nyt ymmärrän miten suuri tuo vastuu onkaan. Oppilaan on oltava valppaana, löydettävä arkisistakin hetkistä ihmeet, päivistä niiden lahjat ja ympäriltään ne aarteet, pienet ja kätketyt. Osaatko katsoa ymmärryksen, koko sisäisen maailmasi kauneuden kautta maailmaa, sen oikeita sävyjä? Näetkö totuuden, uskallatko katsoa sitä kohti? Mihin uskot, mihin katsot - näetkö?
"Muistan, kuinka vähän päälle kaksikymppisenä istuin kodin puutarhassa ja katselin junia. Asuimme rivitalossa, meillä oli kaksi lasta ja farmariauto. Ajattelin, nuo ihmiset junassa ovat vapaita, ne voivat mennä minne haluavat. Nyt tiedän, etteivät ne olleet sen vapaampia kuin minä. Juna merkitsi vain illuusiota vapaudesta. Nyt olen kiitollinen tuosta muistosta. Ajatus siitä, että elämässä ei olisi velvoitteita, synnyttää enemmän ahdistusta kuin tunnetta todellisesta vapaudesta."
Hän jatkaa... " Taiteilijan tehtävänä on kertoa totuus, osoittaa lampulla maailman pimeisiin kohtiin. Minulle taide merkitsee kykyä herkistyä kauneudelle, se on keino ravistella ja lohduttaa - murtautua sen päivittäisen panssarin läpi, joka meissä kaikissa kasvaa."
Paavo W.
