Joulunpyhinä on aikaa seisahtua, palata telakalle ja lukita käsijarru. Se on mahtavaa.
Se tunne - hiljaisuus, ammennat siitä hetki hetkeltä jotakin uutta. Samoilet luonnossa päivittäin sinä valoisana hetkenä, joka tähän vuodenaikaan kestää - hetken. Telakoituneena humallutan itseni ja aistini näille pienille ihmeille ja hetkille. Tunnen ihoni alla muutoksen, aistien terävoitymisen ja kas kummaa muutamassa päivässä huomaat tuulen suuntien muutokset, peurat aamuisella pellolla, veden solinan, sen mukanaan kulkevan energian.
Istun eräänä aamuna isoäitini vierellä sohvalla. Kaikille telakoituminen ei tarkoita samaa, mietin. Joillekin se voi olla myös hetki purata lastia ja olotiloja sisältä ulos - muille, muiden syliin. Tässä tapauksessa se ei haittaa, vanhuus koetaan vain kerran ja kunkin kohdalla se ilmentää valintoja, kuljettua matkaa. Se kohdataan yksin, se ei ole eikä tule olemaan helppoa meistä kenellekään, mikäli sinne asti yltäämme.
Isoäiti puhuu taiteilijoista, määrittää ja kuvailee kuka, tai ketkä ovat taiteilijoita. Puheesta kuuluu läpi aikakaudet, eletyt 88 vuotta - vai onko näin? Niin tai näin, en malta olla hymyilemättä ja illalla kaivan pienestä kirjastostani erään idolini, ehkä juurikin suuren taiteilijan kriteerit täyttävän, opuksen. Tämä määritelmä häkellyttää, havahduttaa ja saa sieluni syttymään. Tästä nimenomaisesta määritelmästä sieluani viettelee sen ajattomuus, ikuisuuden havina, se on kaunis.
" Viime syksynä Thomas Nyqvist ripusti yhden uusista töistään Aman alakertaan, entiseen hiilikellariin. Öljymaalaus oli niin suuri, että se piti ensin keplotella rullalle käärittynä portaita alas ja kiinnittää siellä uudestaan kiilakehyksiinsä. Ripustusurakan jälkeen istahdimme lattialle katsomaan koko pienen huoneen täyttävää sinisävyistä maisemaa. Vaikutus oli tyrmäävä.
Thomas oli antanut työlleen nimeksi -Uponneena siniseen ilmaan-, mutta maalausta katsoessani ymmärsin että sen todellinen, salattu nimi oli Rajalla, koska juuri sitä se oli. Ensi silmäykseltä se näytti vain vähäeleiseltä maisemalta. Sitten, varoituksetta, maisema irtaantui kankaastaan, nielaisi huoneen, imaisi minut sisään outoon, suorastaan uhkaavaan todellisuuteen, omaan uniaikaansa. Mitä oli vajan nurkan takana? Keskittyen ja odottaen saatoin melkein nähdä sen noissa parissa siveltimen vedossa. Kuinka minun kävisi jos kaikista varoituksista huolimatta ylittäisin uhmakkaasti rajan, lähtisin kävelemään kohti noita rakennuksia?
Eräänä myöhempänä iltana istuin pitkään yksinäni kellarin lattialla, viiniä juoden ja ajattelin, niin lähellä maisemaa että jouduin kääntämään päätäni puolelta toiselle, katselemaan sitä samalla tavalla kuin maailmaa katsellaan. Satojen vuosien kuluttua tämä on jonkin museon seinällä. Ja joku matkustaa varta vasten sinne vain tämän nähdäkseen. Joku, ei välttämättä ihminen. Thomas oli luonut jotakin, mikä tulisi aina kelpaamaan osoitukseksi ihmisen arvosta kosmoksessa, minkä tahansa sivilisaation asteikolla punnittuna. Viisitoista miljardia vuotta ja nyt tämä. Maailmankaikkeus, pane paremmaksi jos pystyt.
Taiteessa kiteytyy ihmisen syvin ja ainutlaatuisin olemus, kyky hämmästyttää ja rikastuttaa maailmankaikkeutta. Mutta ei tarvitse osata maalata tai säveltää, tanssia balettia, esiintyä Ruisrockissa tai kirjoittaa Hamlet. Jokainen ihmiselämä, jokaisen ihmisen jokainen teko on ainutkertainen, koskaan toistumaton luomistapahtuma kosmoksessa. Viisitoista miljardia vuotta kehitystä ja juuri minä jatkan sitä, juuri nyt, juuri tällä teollani. Koko maailmankaikkeus katsoo minua, odottaa uteliaana seuraavaa tekoani, valmiina hämmästymään taas kerran.
Olemme osa maailmankaikkeutta joka jatkuvasti kasvaa yhä monimutkaiseksi, kauniimmaksi, hämmästyttävämmäksi, rikkaammaksi paikaksi - iloisemmaksi paikaksi, sillä mitä muuta ilo on kuin yllätystä odottamattomasta tapahtumasta? Mistä tulemme? Keitä olemme? Minne menemme? Minä en sitä tiedä, etkä sinäkään, vaikka kenties kuulutkin niihin jotka luulevat tietävänsä. Luominen jatkuu yhä. Elämämme ja tekomme ovat osa kehitystä, jonka lopputulosta emme pysty edes aavistelemaan, mutta jokainen meistä on korvaamattoman arvokas osa. Ollaan omenakemppejä, kosmoksen vähäisimpiä, jos maailman todellisuus niin sattuu olemaan; ollaan vain, siinä on kylliksi aihetta riemuun, enemmän kuin kylliksi.
Maailmankaikkeuden lahja minulle oli elämä; vastalahjani maailmankaikkeudelle on oma ainutlaatuinen elämäni.".
Esko Valtaoja - Kotona Maailmankaikkeudessa.
Se tunne - hiljaisuus, ammennat siitä hetki hetkeltä jotakin uutta. Samoilet luonnossa päivittäin sinä valoisana hetkenä, joka tähän vuodenaikaan kestää - hetken. Telakoituneena humallutan itseni ja aistini näille pienille ihmeille ja hetkille. Tunnen ihoni alla muutoksen, aistien terävoitymisen ja kas kummaa muutamassa päivässä huomaat tuulen suuntien muutokset, peurat aamuisella pellolla, veden solinan, sen mukanaan kulkevan energian.
Istun eräänä aamuna isoäitini vierellä sohvalla. Kaikille telakoituminen ei tarkoita samaa, mietin. Joillekin se voi olla myös hetki purata lastia ja olotiloja sisältä ulos - muille, muiden syliin. Tässä tapauksessa se ei haittaa, vanhuus koetaan vain kerran ja kunkin kohdalla se ilmentää valintoja, kuljettua matkaa. Se kohdataan yksin, se ei ole eikä tule olemaan helppoa meistä kenellekään, mikäli sinne asti yltäämme.
Isoäiti puhuu taiteilijoista, määrittää ja kuvailee kuka, tai ketkä ovat taiteilijoita. Puheesta kuuluu läpi aikakaudet, eletyt 88 vuotta - vai onko näin? Niin tai näin, en malta olla hymyilemättä ja illalla kaivan pienestä kirjastostani erään idolini, ehkä juurikin suuren taiteilijan kriteerit täyttävän, opuksen. Tämä määritelmä häkellyttää, havahduttaa ja saa sieluni syttymään. Tästä nimenomaisesta määritelmästä sieluani viettelee sen ajattomuus, ikuisuuden havina, se on kaunis.
" Viime syksynä Thomas Nyqvist ripusti yhden uusista töistään Aman alakertaan, entiseen hiilikellariin. Öljymaalaus oli niin suuri, että se piti ensin keplotella rullalle käärittynä portaita alas ja kiinnittää siellä uudestaan kiilakehyksiinsä. Ripustusurakan jälkeen istahdimme lattialle katsomaan koko pienen huoneen täyttävää sinisävyistä maisemaa. Vaikutus oli tyrmäävä.
Thomas oli antanut työlleen nimeksi -Uponneena siniseen ilmaan-, mutta maalausta katsoessani ymmärsin että sen todellinen, salattu nimi oli Rajalla, koska juuri sitä se oli. Ensi silmäykseltä se näytti vain vähäeleiseltä maisemalta. Sitten, varoituksetta, maisema irtaantui kankaastaan, nielaisi huoneen, imaisi minut sisään outoon, suorastaan uhkaavaan todellisuuteen, omaan uniaikaansa. Mitä oli vajan nurkan takana? Keskittyen ja odottaen saatoin melkein nähdä sen noissa parissa siveltimen vedossa. Kuinka minun kävisi jos kaikista varoituksista huolimatta ylittäisin uhmakkaasti rajan, lähtisin kävelemään kohti noita rakennuksia?
Eräänä myöhempänä iltana istuin pitkään yksinäni kellarin lattialla, viiniä juoden ja ajattelin, niin lähellä maisemaa että jouduin kääntämään päätäni puolelta toiselle, katselemaan sitä samalla tavalla kuin maailmaa katsellaan. Satojen vuosien kuluttua tämä on jonkin museon seinällä. Ja joku matkustaa varta vasten sinne vain tämän nähdäkseen. Joku, ei välttämättä ihminen. Thomas oli luonut jotakin, mikä tulisi aina kelpaamaan osoitukseksi ihmisen arvosta kosmoksessa, minkä tahansa sivilisaation asteikolla punnittuna. Viisitoista miljardia vuotta ja nyt tämä. Maailmankaikkeus, pane paremmaksi jos pystyt.
Taiteessa kiteytyy ihmisen syvin ja ainutlaatuisin olemus, kyky hämmästyttää ja rikastuttaa maailmankaikkeutta. Mutta ei tarvitse osata maalata tai säveltää, tanssia balettia, esiintyä Ruisrockissa tai kirjoittaa Hamlet. Jokainen ihmiselämä, jokaisen ihmisen jokainen teko on ainutkertainen, koskaan toistumaton luomistapahtuma kosmoksessa. Viisitoista miljardia vuotta kehitystä ja juuri minä jatkan sitä, juuri nyt, juuri tällä teollani. Koko maailmankaikkeus katsoo minua, odottaa uteliaana seuraavaa tekoani, valmiina hämmästymään taas kerran.
Olemme osa maailmankaikkeutta joka jatkuvasti kasvaa yhä monimutkaiseksi, kauniimmaksi, hämmästyttävämmäksi, rikkaammaksi paikaksi - iloisemmaksi paikaksi, sillä mitä muuta ilo on kuin yllätystä odottamattomasta tapahtumasta? Mistä tulemme? Keitä olemme? Minne menemme? Minä en sitä tiedä, etkä sinäkään, vaikka kenties kuulutkin niihin jotka luulevat tietävänsä. Luominen jatkuu yhä. Elämämme ja tekomme ovat osa kehitystä, jonka lopputulosta emme pysty edes aavistelemaan, mutta jokainen meistä on korvaamattoman arvokas osa. Ollaan omenakemppejä, kosmoksen vähäisimpiä, jos maailman todellisuus niin sattuu olemaan; ollaan vain, siinä on kylliksi aihetta riemuun, enemmän kuin kylliksi.
Maailmankaikkeuden lahja minulle oli elämä; vastalahjani maailmankaikkeudelle on oma ainutlaatuinen elämäni.".
Esko Valtaoja - Kotona Maailmankaikkeudessa.
