Halusimme tai emme, elämme käsitteellisen ja käsitteettömän maailman välissä. Käsitteellisessä maailmassa on kaikin puolin mukavaa ja helppoa, tiedolla pärjää ja kun tietää, voi helposti nojata takakenoon ja ottaa aseman, josta sitten on helppo luetella, arvioida, tuomita, arvostella jne.
On sitten kyse ihmisistä, teoista, tapahtumista, kohtaloista, tai luonnonilmiöistä, tiedon pohjalta on helppoa asettua oikean ja väärän taakse. Luoda näkökulma ja sitten lähtökohdat itselleen ja omalle maailmankuvalleen sopiviksi. Luin taannoin erään tarinan. Tarina kertoi eräästä kaukaisesta kuninkaasta, joka vieraili vieraassa maassa tavatakseen maailman kuuluisimman jousiampujan. Hän käveli kaduilla ja metsissä, näki punaisia maaliympyröitä kaikkialla, ja täydellisesti niiden keskelle osuneita nuolia. Hän oli ihmeissään tavatessaan ampujan, joka oli vain kymmenenvuotias poika. Hän kysyi pojalta, kuinka on mahdollista, että hän aina osuu maaliin. Poika vastasi, se on helppoa, ammun vain joka puolelle ja lopuksi maalaan tarkasti osumieni ympärille punaisen ympyrän.
Olen tavannut pienen elämäni aikana, kuten me kaikki, ihmisiä, myös itseni, jotka ovat tehneet lukemattomia määriä virheitä, toiset enemmän, toiset vähemmän, toiset suurempia, näkyvämpiä, toiset näkymättömämpiä. On totta, että mitä itse olet kokenut, siitä voit puhua, mutta on myös totta, että minkä olet myös oppinut tuntemaan, saat siitä jotakin kertoa. Tiedon takaa et ole asemassa, jossa voit vahvoja näkökulmia ja maaliviivoja piirrellä. Olen kokenut läheisteni kuolemaa, masennusta ja saanut oppini siitä millaiseksi ihminen kasvaa tuijottaessaan enemmän ulos kuin sisäänsä. Näistä voin jotakin ammentaa. Olen oppinut tuntemaan johtamisen saloja reilun kymmenen vuoden taipaleella, mihin johtaa tie, jossa tiedon kanssa ei kulje tunne, mihin johtaa tie, jossa johdonmukaisuus alkaa painaa enemmän kupissa kuin todellinen maailmankuva, todellisuus itse.
Taanoin eräässä keskustelussa, muistan kuinka havahduin keskustelun jälkeen käyttämääni sanaan, kertoilin olleeni eräällä ratsastuskurssilla katseluoppilas, en kuunteluoppilas. Vasta nyt tajuan, mitä opettajani on tehnyt minulle. Olen oppinut muuttamaan tärkeysjärjestystä, ensin tunne, sitten lisänä tieto, mikäli tarpeen. Tässä työssä tosin olen itse matkani alussa, alussa kuitenkin. Ratsastus ja hevosen kieli tarjoaa tähän hyvät lähtökohdat, koska siinä olen aloittelijan kengissä, toinen tilanne on ollut ja on työni osalta. Siinä kentässä on ollut riittävästi itsensä ohjaamista ja muutoksia, haasteiden ja kansainvälisten kulttuurien riesteyskohtien kuumilla lähteillä. Eräs itämainen opettaja Shunryu Suzuki sanoo tämän osuvasti, “in the beginner’s mind there are many possibilities, in the experts mind there are few.”
Toisaalla eräs erityinen ihminen on esimerkillään opettanut ja havahduttanut minut tiedon ja tunteen risteyksessä. Petymme elämämme aikana moniin ihmisiin, joko syy on meidän, olemme luoneet itsellemme liiallisen toiveiden tynnyrin ja odotukset eivät vastaa todellisuutta, tai sitten vastapari vain tekee sen johon jokainen meistä törmää,jos ei jokaisena tuntina, mutta päivänä - virheen. Oli se suuri tai pieni, tärkeintä ei taida olla itse virhe, siihen johtaneet syyt, vaan mitä tapahtuu sen jälkeen. Muuttuuko mikään, tapahtuuko oppimista, ymmärtääkö palautteen saaja siitä mitään - mikäli ymmärtää ja oppii, kyseessä on huikea kasvutarina. Mikäli kaikki jatkuu samalla polulla, samoilla keinoilla kuin ennenkin, no, tällöin meidän on syytä katsoa ja oppia tuntemaan vastinparia - silloin meillä syntyy oikeus näkökulmaan, pettymys on muuttunut todellisuudeksi. Tieto ja tunne yhdistyvät.
On sitten kyse ihmisistä, teoista, tapahtumista, kohtaloista, tai luonnonilmiöistä, tiedon pohjalta on helppoa asettua oikean ja väärän taakse. Luoda näkökulma ja sitten lähtökohdat itselleen ja omalle maailmankuvalleen sopiviksi. Luin taannoin erään tarinan. Tarina kertoi eräästä kaukaisesta kuninkaasta, joka vieraili vieraassa maassa tavatakseen maailman kuuluisimman jousiampujan. Hän käveli kaduilla ja metsissä, näki punaisia maaliympyröitä kaikkialla, ja täydellisesti niiden keskelle osuneita nuolia. Hän oli ihmeissään tavatessaan ampujan, joka oli vain kymmenenvuotias poika. Hän kysyi pojalta, kuinka on mahdollista, että hän aina osuu maaliin. Poika vastasi, se on helppoa, ammun vain joka puolelle ja lopuksi maalaan tarkasti osumieni ympärille punaisen ympyrän.
Olen tavannut pienen elämäni aikana, kuten me kaikki, ihmisiä, myös itseni, jotka ovat tehneet lukemattomia määriä virheitä, toiset enemmän, toiset vähemmän, toiset suurempia, näkyvämpiä, toiset näkymättömämpiä. On totta, että mitä itse olet kokenut, siitä voit puhua, mutta on myös totta, että minkä olet myös oppinut tuntemaan, saat siitä jotakin kertoa. Tiedon takaa et ole asemassa, jossa voit vahvoja näkökulmia ja maaliviivoja piirrellä. Olen kokenut läheisteni kuolemaa, masennusta ja saanut oppini siitä millaiseksi ihminen kasvaa tuijottaessaan enemmän ulos kuin sisäänsä. Näistä voin jotakin ammentaa. Olen oppinut tuntemaan johtamisen saloja reilun kymmenen vuoden taipaleella, mihin johtaa tie, jossa tiedon kanssa ei kulje tunne, mihin johtaa tie, jossa johdonmukaisuus alkaa painaa enemmän kupissa kuin todellinen maailmankuva, todellisuus itse.
Taanoin eräässä keskustelussa, muistan kuinka havahduin keskustelun jälkeen käyttämääni sanaan, kertoilin olleeni eräällä ratsastuskurssilla katseluoppilas, en kuunteluoppilas. Vasta nyt tajuan, mitä opettajani on tehnyt minulle. Olen oppinut muuttamaan tärkeysjärjestystä, ensin tunne, sitten lisänä tieto, mikäli tarpeen. Tässä työssä tosin olen itse matkani alussa, alussa kuitenkin. Ratsastus ja hevosen kieli tarjoaa tähän hyvät lähtökohdat, koska siinä olen aloittelijan kengissä, toinen tilanne on ollut ja on työni osalta. Siinä kentässä on ollut riittävästi itsensä ohjaamista ja muutoksia, haasteiden ja kansainvälisten kulttuurien riesteyskohtien kuumilla lähteillä. Eräs itämainen opettaja Shunryu Suzuki sanoo tämän osuvasti, “in the beginner’s mind there are many possibilities, in the experts mind there are few.”
Toisaalla eräs erityinen ihminen on esimerkillään opettanut ja havahduttanut minut tiedon ja tunteen risteyksessä. Petymme elämämme aikana moniin ihmisiin, joko syy on meidän, olemme luoneet itsellemme liiallisen toiveiden tynnyrin ja odotukset eivät vastaa todellisuutta, tai sitten vastapari vain tekee sen johon jokainen meistä törmää,jos ei jokaisena tuntina, mutta päivänä - virheen. Oli se suuri tai pieni, tärkeintä ei taida olla itse virhe, siihen johtaneet syyt, vaan mitä tapahtuu sen jälkeen. Muuttuuko mikään, tapahtuuko oppimista, ymmärtääkö palautteen saaja siitä mitään - mikäli ymmärtää ja oppii, kyseessä on huikea kasvutarina. Mikäli kaikki jatkuu samalla polulla, samoilla keinoilla kuin ennenkin, no, tällöin meidän on syytä katsoa ja oppia tuntemaan vastinparia - silloin meillä syntyy oikeus näkökulmaan, pettymys on muuttunut todellisuudeksi. Tieto ja tunne yhdistyvät.
