maanantai 25. elokuuta 2014

Tieto vs tunne, käsitteellinen vs käsitteetön

Halusimme tai emme, elämme käsitteellisen ja käsitteettömän maailman välissä. Käsitteellisessä maailmassa on kaikin puolin mukavaa ja helppoa, tiedolla pärjää ja kun tietää, voi helposti nojata takakenoon ja ottaa aseman, josta sitten on helppo luetella, arvioida, tuomita, arvostella jne.

On sitten kyse ihmisistä, teoista, tapahtumista, kohtaloista, tai luonnonilmiöistä, tiedon pohjalta on helppoa asettua oikean ja väärän taakse. Luoda näkökulma ja sitten lähtökohdat itselleen ja omalle maailmankuvalleen sopiviksi. Luin taannoin erään tarinan. Tarina kertoi eräästä kaukaisesta kuninkaasta, joka vieraili vieraassa maassa tavatakseen maailman kuuluisimman jousiampujan. Hän käveli kaduilla ja metsissä, näki punaisia maaliympyröitä kaikkialla, ja täydellisesti niiden keskelle osuneita nuolia. Hän oli ihmeissään tavatessaan ampujan, joka oli vain kymmenenvuotias poika. Hän kysyi pojalta, kuinka on mahdollista, että hän aina osuu maaliin. Poika vastasi, se on helppoa, ammun vain joka puolelle ja lopuksi maalaan tarkasti osumieni ympärille punaisen ympyrän.

Olen tavannut pienen elämäni aikana, kuten me kaikki, ihmisiä, myös itseni, jotka ovat tehneet lukemattomia määriä virheitä, toiset enemmän, toiset vähemmän, toiset suurempia, näkyvämpiä, toiset näkymättömämpiä. On totta, että mitä itse olet kokenut, siitä voit puhua, mutta on myös totta, että minkä olet myös oppinut tuntemaan, saat siitä jotakin kertoa. Tiedon takaa et ole asemassa, jossa voit vahvoja näkökulmia ja maaliviivoja piirrellä. Olen kokenut läheisteni kuolemaa, masennusta ja saanut oppini siitä millaiseksi ihminen kasvaa tuijottaessaan enemmän ulos kuin sisäänsä. Näistä voin jotakin ammentaa. Olen oppinut tuntemaan johtamisen saloja reilun kymmenen vuoden taipaleella, mihin johtaa tie, jossa tiedon kanssa ei kulje tunne, mihin johtaa tie, jossa johdonmukaisuus alkaa painaa enemmän kupissa kuin todellinen maailmankuva, todellisuus itse.

Taanoin eräässä keskustelussa, muistan kuinka havahduin keskustelun jälkeen käyttämääni sanaan, kertoilin olleeni eräällä ratsastuskurssilla katseluoppilas, en kuunteluoppilas. Vasta nyt tajuan, mitä opettajani on tehnyt minulle. Olen oppinut muuttamaan tärkeysjärjestystä, ensin tunne, sitten lisänä tieto, mikäli tarpeen. Tässä työssä tosin olen itse matkani alussa, alussa kuitenkin. Ratsastus ja hevosen kieli tarjoaa tähän hyvät lähtökohdat, koska siinä olen aloittelijan kengissä, toinen tilanne on ollut ja on työni osalta. Siinä kentässä on ollut riittävästi itsensä ohjaamista ja muutoksia, haasteiden ja kansainvälisten kulttuurien riesteyskohtien kuumilla lähteillä. Eräs itämainen opettaja Shunryu Suzuki sanoo tämän osuvasti, “in the beginner’s mind there are many possibilities, in the experts mind there are few.”

Toisaalla eräs erityinen ihminen on esimerkillään opettanut ja havahduttanut minut tiedon ja tunteen risteyksessä. Petymme elämämme aikana moniin ihmisiin, joko syy on meidän, olemme luoneet itsellemme liiallisen toiveiden tynnyrin ja odotukset eivät vastaa todellisuutta, tai sitten vastapari vain tekee sen johon jokainen meistä törmää,jos ei jokaisena tuntina, mutta päivänä - virheen. Oli se suuri tai pieni, tärkeintä ei taida olla itse virhe, siihen johtaneet syyt, vaan mitä tapahtuu sen jälkeen. Muuttuuko mikään, tapahtuuko oppimista, ymmärtääkö palautteen saaja siitä mitään - mikäli ymmärtää ja oppii, kyseessä on huikea kasvutarina. Mikäli kaikki jatkuu samalla polulla, samoilla keinoilla kuin ennenkin, no, tällöin meidän on syytä katsoa ja oppia tuntemaan vastinparia - silloin meillä syntyy oikeus näkökulmaan, pettymys on muuttunut todellisuudeksi. Tieto ja tunne yhdistyvät.

   

maanantai 18. elokuuta 2014

Kipan kutsu


Vihdin kirkonkylällä sijaitsee "Kipa". Kipa on vanha kirjakauppa, sellainen joita tapaa enää yhä harvemmin. Astuessasi sisään tarinoiden tuoksu ja taikuus valtaavat ilmanalan, tunnelma, jonka syntymiseen ei ole riittänyt vain "tieto" oikeiden kirjojen sisäänostoon ja myymälän suunnitteluun.

Kipa on kutsunut minua aina säännöllisesti käymään, menneellä viikolla sen kutsu taas kävi ja ajoin tallilta suoraan kylille. Jokaisena kertana Kipalla on ollut minulle hyllyssään viimeinen kappale - jotakin. Nyt se taas ojensi hyllynreunaan erään opuksen, tarkkaili ja höpisi kun kuljeskelin hyllyjen välillä.

Istuin taannoin erään aitan rappusilla, eräässä tunnelmaltaan Kipaa vastaavassa paikassa. Odottelin ystävääni majatalosta, samalla nauttien erityisestä seurasta. Keskustelun aiheita olivat monet, vaikka vain hetken verran siinä istuimme. Jaoimme "kauhukokemuksiamme" kaupungin vilskeestä. Kaupungit eivät ole meitä varten, mutta silti yhtään väheksymättä - kaupungit ovat kauniita, ne sisältävät paljon hyvää, mutta me emme ole niitä varten, eivätkä ne meitä. Kuvailimme ja pohdimme ihmisen luoman maailman ja luonnon luoman maiseman ja tilan välisiä eroja. Mikä tuntuu iholla luonnolliselta, hyvältä, mikä koskettaa, pääsee pinnan alle, mikä ei.

Sitten Kipan kutsu kävikin jo. Lueskelin ostamani kirjan alusta loppuun miltein samaisena iltana, se tuntui asettavan eteeni juuri niitä asioita, joita kuluva kuukausi oli tarjoillutkin. Huomasin hymyileväni lukiessani, mietin, että kyllä se maailmankaikkeus osaa kutomisen mainion taidon, se otanko tai ottaako ihminen kopin - no, se on sitten omansa. Jokaisena päivänä näitä pieniä ihmeellisiä sattumia satelee ja siinä sitten pieni ihminen ihmettelee, näkee, ihmettelee ja hämmentyneenä jää odottamaan seuraavaa.

Kirja oli Ekhart Tollen, Tyyneys puhuu. Se avasi muutamassa kappaleessa miltein kaiken sen, josta juuri "sattumalta" taannoin aitan rappusilla muutamaa päivää aikaisemmin olimme ajatuksiamme ja tajuntaamme rikastuttaneet.

" Emme ole riippuvaisia luonnosta vain fyysisen eloonjäämisemme tähden. Tarvitsemme luontoa myös näyttämään meille tien kotiin, tien ulos ajatusmaailmojemme vankilasta. Eksymme tekemiseen, ajattelemiseen, muistamiseen, ennakoimiseen - katoamme monimutkaisuuden sokkeloon ja ongelmien maailmaan.

Olemme unohtaneet sen, minkä kivet, kasvit ja eläimet yhä tietävät. Olemme unohtaneet kuinka olla - olla tyyni, olla oma itsemme, olla samassa paikassa elämän kanssa: tässä ja nyt.

Aina kun kohdistat huomiosi johonkin luonnossa ilmenevään, mihin tahansa, mikä on syntynyt ilman ihmisen vaikutusta, astut ulos käsitteelisen ajattelun vankilasta ja saat välähdyksen yhetydestä olemiseen, yhteydestä, jossa kaikki luontoon kuuluva yhä on.

Luonnossa olevat asiat eivät ole yhtä ainoastaan itsensä kanssa, vaan myös kokonaisuuden kanssa. Ne eivät ole poistaneet itseään kokonaisuuden rakenteesta vakuuttaen erillistä olemassaoloaan: "minä" ja muu maailmankaikkeus.

Koiran leikkisyys ja ilo, sen ehdoton rakkaus ja valmius iloita elämästä milloin tahansa poikkeaa usein jyrkästi koiran omistajan sisäisestä tilasta - hän on masentunut, huolestunut, ongelmien rasittama, ajatteluun uppoutunut. Hän ei ole läsnä ainoassa todellisessa paikassa ja ajassa: tässä ja nyt. Kummallista: Miten koira voi pysyä sellaisen ihmisen kanssa eläessään niin terveenä mieleltään, niin riemukkaana?"

Kummallista, miten se voikaan pysyä sellaisen ihmisen, ympäristön keskellä eläessään niin terveenä - mieleltään?

Siinä se on. Ydin jolle haimme sanoja portailla. Mitä tapahtuu sisällämme? Rappusilla tuon maiseman ja kaiken luonnon tarjoileman rikkauden keskellä me havahdumme läsnäoloon tässä ja nyt, heräämme ajattelumme unesta. Heräämme, vapaudumme.