Kipan kutsu

Vihdin kirkonkylällä sijaitsee "Kipa". Kipa on vanha kirjakauppa, sellainen joita tapaa enää yhä harvemmin. Astuessasi sisään tarinoiden tuoksu ja taikuus valtaavat ilmanalan, tunnelma, jonka syntymiseen ei ole riittänyt vain "tieto" oikeiden kirjojen sisäänostoon ja myymälän suunnitteluun.

Kipa on kutsunut minua aina säännöllisesti käymään, menneellä viikolla sen kutsu taas kävi ja ajoin tallilta suoraan kylille. Jokaisena kertana Kipalla on ollut minulle hyllyssään viimeinen kappale - jotakin. Nyt se taas ojensi hyllynreunaan erään opuksen, tarkkaili ja höpisi kun kuljeskelin hyllyjen välillä.

Istuin taannoin erään aitan rappusilla, eräässä tunnelmaltaan Kipaa vastaavassa paikassa. Odottelin ystävääni majatalosta, samalla nauttien erityisestä seurasta. Keskustelun aiheita olivat monet, vaikka vain hetken verran siinä istuimme. Jaoimme "kauhukokemuksiamme" kaupungin vilskeestä. Kaupungit eivät ole meitä varten, mutta silti yhtään väheksymättä - kaupungit ovat kauniita, ne sisältävät paljon hyvää, mutta me emme ole niitä varten, eivätkä ne meitä. Kuvailimme ja pohdimme ihmisen luoman maailman ja luonnon luoman maiseman ja tilan välisiä eroja. Mikä tuntuu iholla luonnolliselta, hyvältä, mikä koskettaa, pääsee pinnan alle, mikä ei.

Sitten Kipan kutsu kävikin jo. Lueskelin ostamani kirjan alusta loppuun miltein samaisena iltana, se tuntui asettavan eteeni juuri niitä asioita, joita kuluva kuukausi oli tarjoillutkin. Huomasin hymyileväni lukiessani, mietin, että kyllä se maailmankaikkeus osaa kutomisen mainion taidon, se otanko tai ottaako ihminen kopin - no, se on sitten omansa. Jokaisena päivänä näitä pieniä ihmeellisiä sattumia satelee ja siinä sitten pieni ihminen ihmettelee, näkee, ihmettelee ja hämmentyneenä jää odottamaan seuraavaa.

Kirja oli Ekhart Tollen, Tyyneys puhuu. Se avasi muutamassa kappaleessa miltein kaiken sen, josta juuri "sattumalta" taannoin aitan rappusilla muutamaa päivää aikaisemmin olimme ajatuksiamme ja tajuntaamme rikastuttaneet.

" Emme ole riippuvaisia luonnosta vain fyysisen eloonjäämisemme tähden. Tarvitsemme luontoa myös näyttämään meille tien kotiin, tien ulos ajatusmaailmojemme vankilasta. Eksymme tekemiseen, ajattelemiseen, muistamiseen, ennakoimiseen - katoamme monimutkaisuuden sokkeloon ja ongelmien maailmaan.

Olemme unohtaneet sen, minkä kivet, kasvit ja eläimet yhä tietävät. Olemme unohtaneet kuinka olla - olla tyyni, olla oma itsemme, olla samassa paikassa elämän kanssa: tässä ja nyt.

Aina kun kohdistat huomiosi johonkin luonnossa ilmenevään, mihin tahansa, mikä on syntynyt ilman ihmisen vaikutusta, astut ulos käsitteelisen ajattelun vankilasta ja saat välähdyksen yhetydestä olemiseen, yhteydestä, jossa kaikki luontoon kuuluva yhä on.

Luonnossa olevat asiat eivät ole yhtä ainoastaan itsensä kanssa, vaan myös kokonaisuuden kanssa. Ne eivät ole poistaneet itseään kokonaisuuden rakenteesta vakuuttaen erillistä olemassaoloaan: "minä" ja muu maailmankaikkeus.

Koiran leikkisyys ja ilo, sen ehdoton rakkaus ja valmius iloita elämästä milloin tahansa poikkeaa usein jyrkästi koiran omistajan sisäisestä tilasta - hän on masentunut, huolestunut, ongelmien rasittama, ajatteluun uppoutunut. Hän ei ole läsnä ainoassa todellisessa paikassa ja ajassa: tässä ja nyt. Kummallista: Miten koira voi pysyä sellaisen ihmisen kanssa eläessään niin terveenä mieleltään, niin riemukkaana?"

Kummallista, miten se voikaan pysyä sellaisen ihmisen, ympäristön keskellä eläessään niin terveenä - mieleltään?

Siinä se on. Ydin jolle haimme sanoja portailla. Mitä tapahtuu sisällämme? Rappusilla tuon maiseman ja kaiken luonnon tarjoileman rikkauden keskellä me havahdumme läsnäoloon tässä ja nyt, heräämme ajattelumme unesta. Heräämme, vapaudumme.