Toinen linnuista sukeltaa pinnan alle syömään, toinen nostaa samassa päänsä ylös. Vuorotellen syöden, vuorotellen tarkkaillen ympäristöä, toisinaan katse rinnalle kuin kysyen menetkö ensin, vai menenkö minä? Joutsenia katsellessa mieli tyyntyy ja pääsee keskellä vilkasta kaupunkia hetkeksi takaisin aivan kirjan alkuun. Olipa kerran.. Olipa kerran rakkaus. Olipa kerran rakkaus joka kantoi yli merten, yli vuorten, taivaiden, halki arojen ja metsien.
Vaikka olemme evoluutiomme huippuosaajia, kuninkaita ja älykkyytemme on vailla vertaa. Vaikka järkemme avulla kykenemme havainnoimaan itseämme ja ajan kulua, kehitämme ja hallitsemme maailmaa, en voi muuta kuin kadehtia valkoisiin höyheniin pukeutuneita uljaita lintuja. Jokin erittäin kaunis osa juuri tällä lajilla on sisällään. Siskoni sanoin ihme, ajatus jota rakastaa. Se on ajatus elämänpituisesta matkasta, sielunkumppanuudesta ja syvän rauhan tuovasta varmuudesta.
Istuessani kotona, seuranani kymmenet kynttilät ja musiikki, hivelen pientä hopeista kilpikonnaa kädessäni ja palautan mieleeni rannan, linnut ja kauniin kajastuksen.
Suljen silmät ja annan itseni hetkeksi ajatuksen vietäväksi. Näen molemmat siipeni, harjoittelen kaartoja ja lennän pitkiä matkoja. Ihastelen maisemia korkealta pilvirajan tuntumasta. Hiljaisuudessa tunnen suuren varmuuden, tiedän minne mennä, mitä tehdä. Ehkä jossakin harjoittelun lomassa törmään toiseen valkoisiin höyheniin pukeutuneen katsoen minuun, kuin kysyen, menetkö ensin vai menenkö minä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti