Jouluksi kotiin

Kuuntelet ystävän sydämen haavojen ääniä, kuuntelet ja mietit - miksi? Onko sillä mitään merkitystä, millä on oikeastaan merkitystä? Salaa toivot hyvän voittoa, tietäen ettei se ehkä voitakaan, toivot vahvasti kuitenkin. Tiedän, että eväät ovat tässä tapauksessa kunnossa, ne ehkä näkevät silmän, saattavat korjata tilanteen.

Pelot ovat valoillaan, mutta tässä tapauksessa ne eivät saa aikaan muuta, kuin kasvun kipuja. Sanotaan, että kova ei kipuile, se vain katkeaa lopuksi. Luja kipuilee, mutta venyy. Katsotaan minne saakka sanonta meidät vie.

Ymmärrät paljon tuskaa, ymmärrät juuri nyt kuunnella, kuunnella ja sanoa ehkä juuri ne oikeat sanat. Onko ymmärrys oikeastaan muuta, kuin oikein valittuja, harvoja sanoja, katse tai hiljaisuus?

Mitä tapahtuu, kun pelot valloittavat vierellä kulkijoiden mielet, väsyttävät kulkijat, saavat meidät unohtamaan valon, ne tärkeät, näkymättömät asiat? Saavat toisenkin vavahtelemaan uskossaan, erilaiset pelot sisälläsi heräämään. Saavat ainakin minut joskus huutamaan yössä, kuin muistuttamaan mikä pitää tiellä, kuin et niitä muistaisi.

Elämä on matka. Matkan varrella saamme ystäviä ja luomme suhteita. Parisuhde on suhteista usein se vaikein. Siinä olemme alastomia - kauniin ulkokuosin lisäksi näemme itsestämme ja toisesta myös nurjemman puolen, saumatkin. Se on syvänä ja aitona, matka ihmisestä toiseen ja kevyenä huolto- ja hankintaryhmittymä. Syvänä se vaatii kipeilyä, mutta sitähän elämä taitaa olla - ja samalla se on...

Sitoudumme eri asioiden äärelle, oppimiseen, työhön, toiseen ihmiseen, perinteisiin. Parisuhteessa sitoutuminen on mitä? Jos jätämme hankintatason pois, jää jäljelle.. luottamus. Luottamista, mihin? Onko luottamus muuta kuin uskoa? Uskoa huomiseen, että avaimesi sopii lukkoon, että heräät huomennakin, että aurinko nousee, saat puhdasta vettä hanasta tai kuulet postin tippuvan.

Usko tekee mahdolliseksi oman pienuutemme sietämisen, mutta tuo samassa hengellisyyden elämäämme. Voimme heittäytyä suuremman syliin, pienenä, mutta kauniina osana. Nöyrästi voimme katsoa silmästä silmään heikkouksiamme, kehittymättömyyttämme ja vajaavaisuuttamme. Ymmärtäen osaamme paremmin. Olemme mysteerin matkassa. Hyvillä paikoilla.

Hetken olen ajatuksissani. Kävelen ja katson kuuta. Kertaan kuulemaani, keskustelua. Asiat ovat kauniin yksinkertaisia, kuin puun varjo - ilman pelkoja, ennakkoluuloja, asenteita tai käsityksiä. Suhteemme ihmisestä ihmiseen, ihminen ihmiselle on prosessi, jossa tunteiden lisäksi törmäämme inhimillisyyteen, lujuuteen ja kovuuteen - kuten ystäväni taisi sen hyvin muotoilla. Kuinkas muuten.

Monet ovat suhteemme, ja prosessimme. Aloitamme jotakin toisaalla ja päätämme jotakin toisen läheisen kanssa.

Olen kai huomaamattani tehnyt pitkän matkan, ehkä nuoren elämäni vaikuttavimman prosessin viimeisten kuukausien aikana. Se alkoi keväällä erään erityisen ihmisen käynnistämänä ja kosketti ehkä suurinta pelkoani. Hetken syvä rauha ja turvallisuus saivat sen pintaan, josta löysin sen.

Nykyhetki on antanut anteeksi ja seurannut kipuiluani. Tiedän miten monesta asiasta olen nykyhetkeltä tämän energian varastanut. Ajanjakso on päättymässä, olen yllättynyt työn tuloksiin. Jouluksi saavun kotiin.

Alla oleva kuva on osuva tiivistelmä kuuden kuukauden projektistani - paljon vaivaa ja päivänselvä lopputulos! :)