Ne pienet asiat valkenevat aina salaa tai joskus onnellisesti palautuvat mieliin unohtuneina. Tuntuu siltä että aikuisena joudumme kaivamaan niitä esille. Olo on sama kun kaivaisit syksyn lehtikasaa tai yrittäisit kammeta teatterin esiripun taakse mutta et löydä sitä keskikohtaa, hapuillen sokeana.
Käväisin kotona, maalla. On kaunista, lumista, talvista. Höpötimme siskon kanssa niitä näitä, samalla kun hän touhusi ison masunsa kanssa pitkin taloa. Suloista, se kertokoon kaiken oloasusta joka päällä siinä rakas hyöri ja pyöri.
Parannettiin maailmaa ja sitten taas päästiin jatkamaan elämää. Palasimme eteiseen ja näimme ikkunasta pienen pipon kaukana alamäessä. Pieni koululainen oli matkalla kotiin. Jäimme seuraamaan miten loppumatka ylös mäelle sujuu. Tilanne muistutti sisällä lähinnä jääkiekko-ottelua, meidän selostaessamme tulijan ajatuksia ja tilanteita, välillä nauraen, välillä kauhistellen, välillä hiljentyen.
Ensin oli putsattava kaikki postilaatikot lumesta, hansikkailla muovattiin lunta ja suuhunkin sitä oli mukava tunkea. Sitten tutkittiin kaikki lumiset luumupuun oksat, ravisteltiin ja katsottiin putoavaa lunta. Muutama askel ja hyppy ojaan, pois ojasta, ja näin, ihmetellään jälkiä. Mäen päällä, kaarto koivujen läpi pihamaalle, hyppy lumikasaan, kieritään ja maistellaan. Leikitään kuollutta ja vain ollaan hiljaa. Sitten silmät loistavat, tädin auto ja sen luo iloinen hyppely. Kurkitaan ikkunoista, putsataan lumia.
Olin häkeltyä muistoista ja pakahtua näystä. Sain takaisin paljon unohtuneita pieniä asioita. Ehkä venytän itsekin työmatkaa, jään tien varteen ihastelemaan maisemia, heittämään lumipalloja ja rikkomaan jäätyneitä kohtia. Keväällä yhdistän puroja ja teen patoja. Matkatessa lähtöaulaan teenkin muutaman ison ympyrän matkalaukun kanssa, vedän ikkunaan sormella jälkiä, piirrän hymiön ja puhallan lasin huuruun. Tutkin tarkasti pyöröovia ja niihin jään hetkeksi pyörimään. Ei päämäärä vaan matka, ei välimatka vaan tie rakkaan luo.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti