Olen mielenkiinnolla seurannut erään innoittajani edesottamuksia julkisuudessa. Uusin projekti Fight Club – Arkitaistelijoiden kasvatuslaitos iski kiinni juuri sopiviksi laman korville. Aivan loistava ajoitus ja mikä hienointa se on aiheuttanut keskustelua, ihastuttanut ja vihastuttanut.
Idea on pelottavan yksinkertainen. Fyysisellä harjoittelulla herätetään ihminen ottamaan kiinni itsestään, ainakin kehonsa kautta. Se on helpoin ja nopein tapa saada otetta todellisuudesta ja yrittää ottaa samalla koppia omasta itsestä, elämästä.
Vaikka kuinka pinnalliselta kuulostavat saliharjoittelu, lihasten ja kunnon kasvattaminen, ollaan liikkeellä ainakin oikeassa järjestyksessä. Tosin aikaisemmin tämä perusasia on tullut luonnollisemmin, nyt siihen tarvitaan näköjään raakaa pieksentää ja herättelyä.
Se miten ensimmäisestä vaiheesta päästään toiseen jossa ymmärretään kuka itse olen ja mihin suuntaan elämääni ohjaan, onkin sitten seuraava haaste. Aloittaminen on kaikki, sekin että aloitat aamusi muutamalla punnerruksella.
Pelko painaa alas, epäonnistunko, arvostetaanko minua? Dramaturgi Jussi Parviainen sanoo osuvasti - ”Olemme liikaa sitä, mitä muut ajattelevat ja elämme lapsuudessa, koulussa tai työyhteisössä meille annettujen roolien mukaisesti. Jokaisen tulisi hahmottaa oma roolinsa ja uudistaa sitä. Tarkistamaton roolihenkilö on pahin vihollinen, sillä ihminen on tuolloin toisten varaan rakentunut – liian moni on sivuroolissa muiden elämässä sen sijaan, että olisi pääroolissa omassa elämässään”.
Pelko estää luottamuksen ja ilman sitä emme ole rikastuttavassa vuorovaikutuksessa toistemme kanssa. Olen itse toiminut pitkään asiantuntijan tehtävässä ja heräsin sen ulottuvuuksiin jouluna 2007. Kaiken kaupallisen höpinän taakse olin kätkeytynyt, kahlasin suossa ja päätin tehdä jotakin toisin. Nyt jokainen tilaisuus, seminaari, koulutus, kokous on seikkailu ja tavoitteena normipelkojen kitkeminen, pääsy vapauteen ja innostavaan luovuuteen. Pysytään asiassa, mutta pienin askelin sukelletaan pinnan alle, usein huomaamatta, hyvä olo.
Pekka Himasen munauksen-esto-strategia on mielestäni paras termi pitkään aikaan. Siinä yksilö esittää olevansa tilanteen tasalla, vaikka ei olisikaan ja yrittää näyttää siltä kuin tietäisi, mitä on tekemässä. Monet ovat pelkojemme kasvot ja oman itsensä huijauksen strategiat.
Jaetaan innostusta, iloa, toivoa, turvaa ja luottamusta. Olkoon se sitten saliharjoittelua, oikeiden kysymysten esittämistä ystävien kesken, pienten ja vielä pienempien tekojen arvostamista ja sen osoittamista, rakastamista, hellimistä, hymyilyä hississä, oven avaamista, yhteistä matkaamista tai vaikka toisinaan rinnalla kulkijaan katsomista, kysyen, kaikki hyvin?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti