Saavuin illalla sairaalaan katsomaan isää. Koska huoneessa oli menossa hoitotoimenpide, minut ohjattiin osaston aulaan odottamaan. Kävelin käytävän päähän, katsoin ilmoitustaulua ja muutamia maalauksia ja istuin lehtikorin viereen. Korin toisella puolella istui vanha mies.
Se on jännä tunne, kun tiedät että sisälläsi on vain sanoja joita sinun tulee sanoa jollekin. Tiedät sen vain. Aloituksella ei ole niin merkitystä. Keskustellessamme katsoin käsiä, katson aina käsiä jostakin syystä. Ne kertovat paljon elämästä ja niin ne kertoivat vanhasta miehestäkin, paljon ennen tulevia sanoja.
Puhuimme asiasta ja asian vierestä. Kerroin miksi olin sairaalassa ja vastavuoroisesti hän kertoi monista leikkauksistaan. 85 vuoteen mahtuu kaikenlaista, hän sanoi. Nyt vain näiden monien leikkausten jälkeen tuo pää ei tahdo jaksaa mukana. Leikkauksia voisi ehkä verrata ruokalajeihin sanoin, on aamiainen, päivällinen ja illallinen. Seuraavat toisiaan ja ovat ihan vain, no ruokalajeja. Vanha mies hymyili ja sanoi, niinhän se taitaa olla. Puhuimme sodasta, pioneerina palvellut 2 vuotta 8 kuukautta ja 3 päivää. Kuulin Syväristä, Lahdesta ja Forssasta. Keskustelun päätteeksi kävelimme yhtä matkaa miehen huoneelle. Tämä oli mukavaa, pääsen huomenna kotiin. Tämä yö menee varmasti paremmin kuin eilinen, mies sanoi. Ojensin käteni, en vain kätelläkseni tavan vuoksi, vaan osoittaakseni arvostusta, kunnioitusta. Patricia, oli mukava tavata. Miehen käsi tuntui pehmeälle, kiltit silmät katsoen hän sanoi, Pentti, oli oikein mukava tavata.
Kotiin ajaessani mietin tärkeitä kohtaamisia. Erityisesti viisauksia joita usein kuulee lasten ja vanhusten suusta. Kuin se kaikki viisaus olisi annettu heti alussa ja elämän aikana vanhoille ihmisille, jotka ovat olleet riittävän viisaita ja jaloja saadakseen elämältä lahjaksi arvokkuuden ja rauhan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti