Hiljainen tuuli puhaltaa, se kehoni ylitse vaeltaa.
Kertoo osastani ja samalla jostakin minua muistuttaa.
Jos silmäni hetkeksi ummistan ja annan mieleni tavata äärettömän.
Poraudun läpi maan, saven, kiven, hiilen, tuhkan ja tulen.
Lennän korkealle, läpi taivaan, ilmameren, painottomuuden, pimeyden, ohitse ja taakse tähtien.
Mikä järkkymätön monimuotoisuus, järjestäytynyt kaoottisuus on ympärilläni. Miten paljon tietoa on kukassa, mehiläisessä, kehittyvässä toukassa, kasvavassa lapsessa.
Monien miljardien vuosien tieto salaa meissä elää ja ainesta kierrättää. Synnyttää, sulattaa, tappaa ja taas uutta rakentaa.
Avaan silmät hetkeksi, sulkeakseni ne uudelleen.
Tunnen tuulen kuiskaavan, syvään hengitän, on kuin kehoni yrittäisi olla pakahtumatta kaikesta tästä kauneudesta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti