Juuret

Yksi sointu voi olla yksi elämä, elämät ja kohtalot yhdessä myodostavat jotakin kaunista.

Ajoin töistä ilmapallokeskukseen Vantaalle.

Olen maalta ja tottunut muutamiin ja harvoihin reitteihin, pieneen ja turvalliseen. Reittiopasteet ja karttapalvelut ovat olleet minulle pelastus, ystäväni ja sukulaiset ainakin kiittävät. Usein moni heistä sai juurta jaksaen selittää puhelimessa miten löydän perille ja minkä kaistan valitsen, lähdenkö länteen vai itään. Joku kerran tokaisi, Patricia ne siniset kyltit, katsos ne ovat sitä varten että niitä voi katsoa, jos haluaa.

Nyt kädessäni oli kartta ja tarkka reitti, kunnon opasteineen, mahtavaa! Tänään oli tärkeä päivä ja vastuuni painoi. Kaikki oli alkanut jo monia viikkoja sitten, kun siskoni seitsemän vuoden ikäinen tyttö, Vadu esitteli ensimmäistä kirjettään Mane mummille. Fiksuna tyttönä hänellä oli tarkka suunnitelma kirjeiden lähettämiseksi perille.

Hän sanoi keittiössä istuessamme kerran. Katso täti me otetaan nämä kirjeet, sidotaan ne yhteen ja laitetaan ne kiinni ilmapalloon, suureen palloon joka kuljettaa ne aina Mane mummille saakka taivaaseen. Muistathan että Mane mummilla on syntymäpäivät.

Ajoin pallokeskuksen pihaan ja menin sisälle. Palloja oli mistä valita. Olin saanut tarkat ohjeet ja otin puhelun päällikölle. Suurin pallo, suurin kukka mitä löytyy ja nyt kuvailin kahta suurinta kukkaa jotka olivat edessäni. Kuunneltuaan, Vadu antoi vastauksen. Ota se jossa on isot terälehdet ja hei, ota punainen sydän myös. Ostin kukan ja kaksi sydäntä. Lähdin ajamaan kohti kotia auto täynnä kaasuilmapalloja.

Kirjeitä oli syntynyt kolmen viikon aikana niin paljon että edes kolme suurta palloa ei jaksanut niitä kaikkia nostaa ilmaan. Kaiho katse silmissä tyttö luopui myös omasta spider man pallosta. Neljällä pallolla ja puolitetulla kirjemäärällä pallot viimein nousivat olohuoneen testilaboratoriossa. Retkikunta oli valmis matkaan.

Johdatin joukon ja innokkaan pienen tytön kotikalliolle (kuva). Ukki katsoi tilannetta omalta pihaltaan. Ja noin, yhteispäätöksellä päästimme pallot ilmaan kirjeineen. Alku sujui hyvin, hieno nousu, mutta sitten kuin tyhjästä ilmestynyt sivutuuli veti pallot sivuttaislentoon ja paiskasi kiinni takapihan korkeaan koivuun, aivan latvaan. Itku, juoksu takapihalle todistamaan – kiinni jäivät ja kirjeet myös. Ne olivat niin korkealla, ettei sinne kapuaminen olisi tullut kuuloonkaan. Illalla rukoilimme ja viestitimme Mane mummille, että kirjeet jäivät puolitiehen. Kului viikko ja näin tytön uudelleen. Leveä hymy naamalla hän sanoi, kuule täti ne kirjeet, ne ovat hävinneet. Mane mummi haki ne sittenkin.

Tänään taas kaartaessani kotitielle, se tunne iski. Miten upeaa on omistaa ja saada järkkymätön varmuus omasta paikastaan, kodista. Olin väsynyt ja uupunut, odotin lomaa ja mieleni oli ahdistunut pyhien kiireistä. Vain kaarto tielle, pelto ja puut, maisema. Itku, huokaus, tyhjentyminen ja rauha. Kaikki hetkessä. Ajoin pihaan, kaunista, jouluista. Astuin sisään ja näen kuinka siskoni on asettanut eteisen pöydälle taulun jossa sanat – tartu hetkeen. Hymyilen.