Ikävä ja kaipuu rakkaan luo on voimakas tunne. Se tuntuu yhtä voimakkaalta kuin rakkaus itsessään ja ilmestyy usein hetkiin jolloin olemme yksin tai syystä jos toisesta mielemme tilaan ovat päässeet hiipimään epätoivo, yksinäisyys, pelko tai ahdistus.
Mitä oikeastaan ikävöimme… Rakkaan olemusta, ääntä, kosketusta, katsetta… Niitä pieniä hassuja asioita, joita vain me näemme toistemme läheisyydessä ja yhteisissä hetkissä.
Ikävöin äitini tapaa syödä ja istua keittiössä. Muistan tarkkaan miten hän syödessään maiskutteli ja liikutti huuliaan. Muistan erityisesti ne hetket ja kuvan kun hän heräsi päiväuniltaan pihamökistä, tuli ovelle ja venytteli terassilla, alusasussaan. Kädet korkealle, leveä haukotus ja kurotus, loppuun hymy.
Kun rakas on poissa tästä maailmasta ja kohtaat tiedon siitä, ettet koskaan enää näe ja koe asioita yhdessä, uudelleen… Ikävä tulee voimakkaampina hetkellisinä purkauksina, ahdistaen ja puristaen rintaa. Silloin usein ymmärtää mihin näkymättömään usko perustuu, mikä meidät yhdistää ja erottaa toisistamme.
Vaikka vuosia on kulunut, ajatukset ja muistot äidistäni saavat aikaan kyyneleitä. Mutta kyyneleet ja ikävimmätkin tunteet kertovat tärkeästä asiasta – sieluni on elossa. Sielun aurinko, rakkaus vain joskus menee ikävän tai surun muodostaman pilven taa ja taas sieltä nousee paistamaan uuteen päivään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti