Viimeiset vieraat - Joulupäivän aarteita

Ensimmäiset ajatukseni tänään, joulupäivän aamuna, maalla. En osaa pukea niitä sanoiksi - Jos jokainen erityinen hetki olisi aikuisten rakastamissa laskelmissa kokonaisen euron arvoinen, olisin juuri nyt miljonääri. Olisin rikkain, olisin täynnä tähtiä, määrätön - vajaavainen, mutta onnellinen.

Se pysäyttää sinut, koti. Siskoni sanoin, kotia ei osteta, sitä ei hankita, vaan se syntyy meistä - kaikista. Kaikki tähtilaivueen jäsenet, laivat ja sukkulat tarvitsevat telakan. Paikan, jonne laskeutua turvaan, latautumaan ja pysähtymään - ihmettelemään ja ihastelemaan tähtien ja galaksien, maailmankaikkeuden kauneutta.

Sain lahjaksi kirjan. Viimeiset vieraat - elämää autiotaloissa. Kai Fagerströmin kuvitus, tarina Heikki Willamo. Siskoni sanoin, kirjassa on tunnelmaa - autiotalojen taikaa, lapsuudenmuistoja, seikkailua, vanhaa, mennyttä aikaa.

Heikki Willamon tekstejä ja muistoja lukiessa en voi kuin hymyillä. Siskoni makaa viltin alla toisella sohvalla, rakas Tessa sylissään. Ihana kuva. Muistelemme omia autiotalojamme, maalaismaiseman salaisuuksia.

Heikki sanoo sen hyvin: "Autiotalo, vaikka vain tyhjillään oleva vaja, on suuri seikkailu. Hylätyssä ja rapistuneessa oli jotakin kiehtovaa. Se oli tutun ja turvallisen tuolla puolen, siellähän saattoi vaikka kummitella. Jännittävän lisänsä toi vielä kielletyn hedelmän maku. Rakennukset olivat asumattomia, mutta joku omisti ne. Oltiin liikkeellä omin luvin."

Palaamme hetkeksi siihen aikaan. Muistelemme miten hautasimme lapsena pienen pupun poikasen, suuren puun juurelle pystytimme tikkuristejä ja laskimme voikukanseppeleitä, joku toimi joskus pappinakin. Ja jo parin päivän jälkeen, saman puun alla pelasimme ja nauroimme.

Kirjan innoittamana taidan tehdä muutamaan paikkaan kävelyretken. Kokemaan tunnelmaa, maistelemaan lapsuutta, muistoja. Tiedän, kuten siskonikin sen tietää. Salaisen kykymme palata sinne - kiitos äidin, isän, kodin - se elää meissä. Taito ja kyky hypätä yhä uudelleen ilmaan, välittämättä siitä, että kohta jo hypättyäsi laskeudut takaisin. Kaunis on lahja, hetkessä juuri ennen hyppyä - ei itse ilmalento, ei korkeus, ei tuuli, vaan se hetki ennen kuin otat ja kurotat - muu maailma kadotkoon.

Heikki jatkaa: "Istuin suuren pihakoivun alle odottamaan iltaa. Pieni jännitys palautti mieleen lapsuuden illat torpan lumotussa puutarhassa, mutta nyt mausteena oli haikeus. Se oli kaipausta viattomaan aikaan ja samalla menneeseen maailmaan. Elämämme peruskivet muurataan varhaisella iällä, ja me kannamme noita perustuksia läpi vuosien. Kotiseutu piirtää meihin jälkensä, samoin voimakkaasti koetut asiat ja tapahtumat. Aikuisena katsomme maailmaa värittyneiden silmälasien läpi ja jossain sisällämme kaipaamme lapsuutemme maailmaan.

Odotin. Aurinko laski ja ilta hämärtyi, mustarastas lauloi. Lopulta ikkunan alla olevalle kummulle ilmestyi mäyrän vaalea hahmo. Se oli hetken paikoillaan, peruutti sitten takaisin talon alle. Kohta se nousi taas kummulle ja löntysti polkua pitkin metsään. Muuta ei tapahtunut, torpassa asusti yksinäinen mäyrä. Kolmekymmentä vuotta sitten olisin kuvitellut sen yrmeäksi talon isännäksi, nyt se oli mäyrä. Tunsin haikeutta. Tunsin menettäneeni jotakin korvaamatonta. Kaipasin sitä täydellistä heittäytymistä seikkailujen maailmaan, jonka vain lapsi osaa."