Vanha hirsitalo täyttyy elämästä. Pihalla juoksevat lapset, pihasaunan piipusta tupruava savu saavuttaa illansuussa pihamaan reunat. Sen tuoksu kuuluu kesäiltaan. Päivän hämärtyessä kuulen seinän läpi pianon, musiikin, laulun, naurun, juoksun ja huutoa. Ruoan tuoksut levittäytyvät keittiöistä ja pyykkituvassa rummuttavat pesukoneet.
Teen myöhäiseen iltaan saakka töitä. Lopetellessa kuuntelen naapurista kuuluvia ääniä – makaan sängyllä ja huokaan, pidän elämän metelistä. Siinä on jotakin kotoista, jotakin arvokasta, jotakin muistoa hengestä, jotakin menneestä. Kun kaikki on sopivasti hukassa, mitään ei tule etsittyä. Kun kaikki on sopivasti sekaisin, mitään ei ole siivottavissa. Kun elämä soljuu, tavarat ja ihmiset löytävät paikkansa ja ovat paikoillaan.
Vanha talo saa uuden punamullan päälleen, osa seinistä maalataan eri värillä. Pidän ajatuksesta. Samoin talo. Juuri nyt näen ikkunasta suurten mäntyjen latvat väriloisteessa – aurinko laskee jälleen verenpunaisena talon takaa. Näkemättä sitä, näen sen eilisestä.
Muistelen kävelyä tielle erityisen ihmisen kanssa, matkalla sitä katsomaan ja sanat sitä ihastellessamme. Aika mahtava eikö? Kaikki mitä näet, sen myös omistat.
Huomaan elämän herättävän sisälläni uusia tunteita, vanhoja ja sitä kautta myös pelkoja. Pelkoja menneisyydestä ja tulevaisuudesta. Huomaan eron. En osaa selittää mitä on tapahtunut? Kenties monen vuoden hiljaisuus – hiljaisuus ”pitää” juhlista, keskusteluista, tilaisuuksista, harrastuksista, materiaalin hankinnasta, toisten ja omien uskomusten ja toiveiden täyttämisestä, pienen pienien vivahteiden huomaamisesta, muutoksesta, kasvusta, on auttanut siinä – kykyyn elää nyt, hetkessä. Arvostamaan aitoja ihmisiä, rakkaita, itseäni oikealla tavalla. Näkemään eteeni.
Kai uskoin siihen ennenkin, ainakin sitä muistan toistelleeni usein ääneen (kuitenkaan loppuunsaakka ymmärtämättä..) – jo pelkkä elon autuus, se kaikki tässä ja nyt – sen kautta voi saada sen arvokkaimman, onnen. Rauhan avaimet. Sisko, sanoit kerran jotakin tämän suuntaista minulle: vain tyhjän sydämen voi täyttää uusilla asioilla..
Siskolleni.. Vuorta katsoo neljä ihmistä sen eri puolilta. Kaikki katsovat samaa vuorta, mutta näkevät sen erilaisena. On lahja nähdä sen läpi.
Katse pallossa, asiassa, pihvissä – sydämessä. Ja jo loppuu yrittäminen, juoksu, kiire ja mikä parasta – valitus ja selittely. Tämän langan päästä yritän pitää kiinni ja jopa sitä pitkin kulkea, nuoralla kävellen, ei vaan tanssien. Samalla hoivaten, huoltaen ja harjoittaen - sydämeni silmiä. Ne kertovat meille muutoksesta, tulevasta askeleesta, uudesta langasta – joka odottaa meitä seuraavassa hetkessä, seuraavassa ja seuraavassa...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti