Keijuja ja tiikereitä

Hieron niskaa, venytän käsiä ja nojaudun istuimen selkänojaa vasten. Katson ulos ikkunasta, tarkkailen laskevan auringon jättämää värijuovaa, kauniin sinisen ja punaisen, värisävyjen leikkiä. Paksu pilvipeite allamme tekee maiseman epätodelliseksi, jakaa horisontin. Aloitamme laskeutumisen, nautin omasta rauhasta - samalla seuraten pilvien lähestymistä allamme.

Saavutamme pilvet, matka jatkuu kuoppaisena ja maisema hämärtyy sukeltaessamme pilveen. Muutaman minuutin ajan olemme hämärän keskellä, alta paljustuvat vesistöjen ja maan rajaviivat. Samassa muistan keskustelun ja tapahtuman muutaman kuukauden takaa.

Tuona päivänä maailman suloisin kultakutrinen tyttö oli tullut kotiin koulusta. Hymyn tilalla, paidassa roikkui suru. Koulutoveri oli vakuuttanut, ettei pilvien takana ja yläpuolella ole elämää. Toveri oli tietämättään aiheuttanut suurta tunnekuohua. Kertoa se tytölle, joka syntymästään asti niin on tuntenut, salaa siitä metsissä kuiskaillut. Tyttö kysyy äidiltään, onko se totta - ei elämää? Kaikki mitä olen tiennyt, tuntenut - voiko se olla sittenkin vain kuvitelmaa?

Olimme samana päivänä jakaneet "sattumalta" jotakin siskoni kanssa. Vastaus tähän maailmaa syleilevään kysymykseen oli siskoltani ollut - kysypä huomenna koulussa toverilta, miksi lintu laulaa? Lapsen katseessa parasta olivat olleet siskoni mukaan välittömästi ilmestyvä palo, silmistä huokuva loiste ja täydellinen varmuus vastauksesta. Mitään sanomatta huulille oli palautunut leveä hymy - jonka taisi tuoda mukanaan aavistus, ettei toveri ehkä vastausta tiedäkään.

Kone pysähtyy ja avaan puhelimen. Vaikka kone on vielä täynnä muita matkustajia, soitan tuttuun numeroon. Haluan jakaa juuri näkemäni maiseman ja kertoa miten aurinko paistaa - pilvienkin takana. Hento ja kaunis ääni kysyy hymyillen - näitkö keijutkin? Vastaan hetken hiljaisuuden jälkeen - näin, elämää on - jopa pilvien yläpuolella. Vierellä jonottavat kanssamatkustajat nostavat kulmakarvojaan, osa hymyillen.

Luin matkalla lehteä, jossa kerrottiin Bengalintiikereistä, lajin mahdollisuuksista yhä kavenevassa elintilassa. Lehden kautta törmäsin mahtavaan luontokuvaajien lehteen verkossa. Ilmainen, melkein satasivuinen kokonaisuus toimii. Voit zoomata kuvia ja tarkentaa lähelle karvoja - yhdistelmä toimii.

Maisema, on se missä tahansa - ikkunan takana, mäen päällä, merellä tai ilmassa ei voi olla kertomatta, jakamatta, antamatta. Parasta on hetki sen kanssa kaksin, mahdollisuus hengittää sisään ja puhaltaa se toiseen.

(Pic: Nature Magazine 1/2010)