Auringonvalo häikäisee silmiä. Pitkän talven jälkeen valonkajastukseen herääminen saa päivän, aamun tuntumaan - aamulta. Samassa puhelin soi, aamiainen odottaa. Rakas patistaa aloittamaan päivän yhdessä herkutellen. Elämän kauneus saa sinut liikehtimään, hiuksesi kihartumaan, silmäsi loistamaan. Istun hetken, katson ulos ja huokaan läheisteni aitoudelle.
Aitous on vivahde. Huomaat sen poissaolon ja sen läsnäollessa saat tilaa hengittää. Tuntuu siltä, että saat yhä enemmän takaisin elämää, omaasi, mutta myös toisten. Joudut yhä harvemmin tilanteisiin, joissa huomaat ajattelevasi ja toimivasi pelkän totutun säännön mukaan, kohteliaisuudesta - yhteisiä roolileikkejä kunnioittaen.
Elämänkatsomus ei synny pelkän iän tuoman, ajallisesti rikkaamman kokemuspohjan kautta. Siihen vaikuttavat myös suuresti ympäristö, seura ja kasvatus. Jos kysyisin tätä siskoltani, vastaus voisi lyhyesti olla - kysehän on vain hyvistä geeneistä... Pitkä keskustelu ruoan tai muun tekemisen lomassa siitä voisi kehkeytyä.
Sanattomasti sen molemmat kuitenkin tiedämme. Sitä jotakin, ymmärrystä, syvyyttä, persoonallisuutta, karismaa et voi kutsua luoksesi, tai oppia. Sitä on ihmisessä, eläimessä - tai sitten kuulemma ei. Joskus vivahteen, valon ei anneta tulla esille. Lamppu ei valaisekaan huonetta, vaan se on sijoitettu oven taakse piiloon - syitä tähän voi olla monia...ratkaisuja vähemmän, nekin syvällä sisimmässämme.
Kun saat katsoa avaraa maisemaa, vetää keuhkot täyteen aamukasteen raikastamaa ilmaa, tai katsoa miten pieni tyttö suojassasi ottaa ensimmäiset askeleet hevosen luo, kasvot ja turpa kohtaavat toisensa - jaat elämyksiä, hetkiä - ymmärrät sanattomasti taas niin paljon enemmän. Olet kaukana pinnistysvaihteesta, päivän lehdistä, pitää ja täytyy -maailmasta. Ja kuitenkin syvemmällä sen kaiken keskellä.
Ikävöin juuri nyt siskoani. . Dear life - by Anthony Hamilton
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti