Vuosikaudet kärsin neurooseista. Olin ahdistunut, masentunut ja itsekäs. Kaikki sanoivat, että minun pitäisi muuttua.
Vaikka se herätti minussa vastustusta, olin toisaalta samaa mieltä. Halusin muuttua, mutta en yksinkertaisesti voinut, vaikka miten olisin yrittänyt. Erityisesti minuun koski, että minun paras ystäväni jatkuvasti vaati minua muuttumaan. Tunsin itseni voimattomaksi ja koin olevani satimessa.
Sitten eräänä päivänä hän sanoi minulle:"Älä muutu. Rakastan sinua juuri sellaisena, kuin olet." Nuo sanat olivat musiikkia korvilleni: "Älä muutu. Älä muutu. Älä muutu -- Minä rakastan sinua juuri sellaisena, kuin olet." Rentouduin. Aloin elää. Ja äkkiä minä myös muutuin!
Nyt tiedän etten voinut todella muuttua, ennen kuin löysin jonkun, joka rakasti minua riippumatta siitä, muutuinko minä vai en.
Tälläkö tavalla sinä rakastat minua, Jumala?
- Anthony de Mello -
Omalla kohdallani taisin uskaltaa rakastaa itseäni, ihmistä ja sielua vasta hyvin lyhyen aikaa sitten. Kätkin sydämeeni haavat ja annoin niiden hallita. Paljon haavoja, mutta elämää, elämistä. Kannan niitä mukana, mutta nykyhetken parantava vaikutus toimii. Jos jotakin haluan MUISTAA, haavoista tai sydämessäni - on mitä rakastan.
Ystäväni, sinä keskeytit illan. Hetken jaoimme ja sinun sanoin: "tärkeintä on, että osaat rakastaa itseäsi ja toista, ei tapoja ja tottumuksia - vaan ihmistä". Ei materiaa, kuorta - vaan sisintä.
Sydämesi syke. Äänesi, hymysi, loistavat silmäsi, ylähuulesi liike syödessäsi, lempeä katseesi poikaa kohti. Niitä rakastan.
Nyt suihkuun ja huomenna lentävään maastoon. Tähtipipo odottaa..
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti