Elämä on tunteiden vuoristorata - lause, jonka olet varmasti kuullut. Sanonta, joka on löytänyt tiensä vuosikymmenien ajan lauluihin, runoihin ja elämänoppeihin. Elämä on?
Elämä ei jätä mitään spekuloinnin, analysoinnin varaan. Viimeistään parinkymmenen toiston jälkeen sen tajuaa, vuodenajatkin sitä kertovat, se kaikki -ajattelu on turhaa. Elämä on hengityksessä, sykkeissä, hyvässä ruoassa, läheisen hymyssä, rakkaan rypyissä, pienissä yksityiskohdissa, tunteissa. Se on hymyilee edessämme jokaisena aamuna, herättäen meidät uusiin hetkiin – katsomaan ja ihmettymään.
Yhä uudelleen ihmiset uskaltautuvat vaunun kyytiin, haluavat mukaan hatarilta tuntuville raiteille, jossa pahimmassa tapauksessa lopputuloksena on vain pahoinvointi?
Illalla kotona, ahtauduimme päivän päätteeksi kaikki sohvalle – kuuntelimme musiikkia, nautimme kodin lämmöstä ja viinistä. Siinä hiljaisuuden keskellä tuijotin ajatuksiani.
Samana aamuna olin ajanut hiljaisen maaseudun halki hevoseni luokse. Mietin alkumatkasta harjoituksia, mihin kiinnittää huomiota – mihin ei. Paikassa on erityinen tunnelma, hevoset, eläimet ja ihmiset ovat vapaita, en ole tuntenut vastaavaa missään muualla. Erilaiset persoonat kukkivat ja saavat kukkia. Elämänhaluun kuulluva villiys, persoonalliset piirteet, virheet, kipu, kauneus – kaikki.
Muutaman jouluostoksen kautta suuntaamme isoäidin luokse. Syömme ja istuimme iltaa. Isoäidin pidellessä kädestä, puhuimme peloista, ahdistuksesta, yksinäisyydestä, kuoleman läheisyydestä. Ruumiin rapistuttua mieli tekee kepposia ja ahdistunut hiljaisuus ympärillä voi ajaa yksinäisen mielen usein pimeisiin nurkkiin. Olet tavallaan voimaton, yrität rohkaista, mutta sanasi eivät kanna, kätesi yrittävät jakaa huolta, mutta ne murskaantuvat pelon portille.
Samana iltana leivot, rakennat piparitaikinasta ihmeitä, katsot tähtisilmiä, kuulet naurun – elämän ilon. Häkellyt sanojen ja kauniiden silmien edessä. Pelko on vaihtunut uudelleen ihmetykseen, iloon ja tanssiin.
Illalla, sohvalla.. jäljellä on rakkaus.
Elämä ei jätä mitään spekuloinnin, analysoinnin varaan. Viimeistään parinkymmenen toiston jälkeen sen tajuaa, vuodenajatkin sitä kertovat, se kaikki -ajattelu on turhaa. Elämä on hengityksessä, sykkeissä, hyvässä ruoassa, läheisen hymyssä, rakkaan rypyissä, pienissä yksityiskohdissa, tunteissa. Se on hymyilee edessämme jokaisena aamuna, herättäen meidät uusiin hetkiin – katsomaan ja ihmettymään.
Yhä uudelleen ihmiset uskaltautuvat vaunun kyytiin, haluavat mukaan hatarilta tuntuville raiteille, jossa pahimmassa tapauksessa lopputuloksena on vain pahoinvointi?
Illalla kotona, ahtauduimme päivän päätteeksi kaikki sohvalle – kuuntelimme musiikkia, nautimme kodin lämmöstä ja viinistä. Siinä hiljaisuuden keskellä tuijotin ajatuksiani.
Samana aamuna olin ajanut hiljaisen maaseudun halki hevoseni luokse. Mietin alkumatkasta harjoituksia, mihin kiinnittää huomiota – mihin ei. Paikassa on erityinen tunnelma, hevoset, eläimet ja ihmiset ovat vapaita, en ole tuntenut vastaavaa missään muualla. Erilaiset persoonat kukkivat ja saavat kukkia. Elämänhaluun kuulluva villiys, persoonalliset piirteet, virheet, kipu, kauneus – kaikki.
Muutaman jouluostoksen kautta suuntaamme isoäidin luokse. Syömme ja istuimme iltaa. Isoäidin pidellessä kädestä, puhuimme peloista, ahdistuksesta, yksinäisyydestä, kuoleman läheisyydestä. Ruumiin rapistuttua mieli tekee kepposia ja ahdistunut hiljaisuus ympärillä voi ajaa yksinäisen mielen usein pimeisiin nurkkiin. Olet tavallaan voimaton, yrität rohkaista, mutta sanasi eivät kanna, kätesi yrittävät jakaa huolta, mutta ne murskaantuvat pelon portille.
Samana iltana leivot, rakennat piparitaikinasta ihmeitä, katsot tähtisilmiä, kuulet naurun – elämän ilon. Häkellyt sanojen ja kauniiden silmien edessä. Pelko on vaihtunut uudelleen ihmetykseen, iloon ja tanssiin.
Illalla, sohvalla.. jäljellä on rakkaus.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti