Taas on se aika. Yhdelle elämäni vastapainolle, hiljaisuudelle, metsälle, hevoselle ja rakkaille maisemille.
Ajan hiekkatietä, kaarteet tuntuvat vatsanpohjalla ja mieleni tekee taipua niiden mukana. Viimeisen mutkan takaa eteeni ilmestyy vauhdikas parivaljakko. Poika ajaa pyörällä, tyttö juoksee vierellä tukka hulmuten. Tervehdin ja saan osakseni leveät hymyt, muutaman hypyn ja paljon vilkutuksia. Nämä hymyt lennättävät minut viimeisen mutkan läpi suoralle, jonka päässä odottaa hevonen, hevosia - uusi "vanha" kotimme.
Taannoin eräs ratsastaja sanoi talliin tullessaan katsoessaan samalla hevostaan - on tämä vain niin hyvän mielen heppa. Juuri tänään koimme samankaltaisia tunteita. Tullessamme takaisin harjoitusten parista, nautimme toisistamme ja hyvästä mielestä - siitä, että olimme yhdessä.
Vaihtamatta sanaakaan, harvojen eleiden kautta jaoimme lukuisia tarinoita. Jossakin hetkessä painoin kasvoni hevosen lapaan - sukeltaen lähemmäs suurta sydäntä, imien sisään eläimen läsnäoloa ja lämpöä. Söimme omenan, tasan puoliksi. Nuokuimme pilttuun ovea vasten, kävin samalla läpi harjan ja ensimmäistä kertaa viiden vuoden taipaleemme aikana, sain rapsuttaa läpi korvat turvan venytessä kainaloni alle. Kovin pieni ele, kovin pieni asia, kovin pieni, niin pieni. Samalla niin suuri.
Luin menneellä viikolla artikkelin tulevaisuuden johtajuuden ja työn edellytyksistä, vaatimuksista. Jutussa kerrottiin erilaisista koulutuksista, etenkin eräästä, jonka osana käytettiin hevosia - herättelemään kurssilaisia löytämään oman itsensä. Kouluttaja korosti, miten eläimen kanssa toimiessa on tärkeää olla läsnä, aito ja vilpitön. Hyveitä ja kykyjä, jotka ovat kantavia voimia myös ihmissuhteissamme.
Tänään ajaessani kotiin, hymähdellen tajusin miten paljon "ilmaista" koulutusta olinkaan saanut taas osakseni. Olen alkutaipaleella ratsastuksen jaloissa taidoissa, etenemme - suurin haasteeni tuntuu olevan tekniikan sijaan apujen oikea-aikaisuus, käyttö, voimakkuuden säätö sekä "huonot" kompromissit.
Tänä iltana on kuitenkin tilaa hyvälle mielelle sillä vaikka opittavaa riittää, löysimme jälleen lähemmäs toisiamme, puhuimme hetkittäin yhteistä kieltä - luottamuksemme kasvoi.
Learning from horses to discover yourself
Ginka Toegel pointed out. “Some people ride well, but if they still cannot connect with the horse, they are not likely to be good leaders,” she ventured.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti