”Hyppää kyytiin” ystäväni sanoo. Hän näkee jo kaukaa, että mieleni tekee hevosen lähelle, sen selkään - olin lähtenyt muissa ajatuksissa liikkeelle, ilman satulaa ja suitsia. Ponkaisen pehmeän karvan päälle istumaan.
Ilta on jo myöhä, ulkovalot antavat valokeilan jota pitkin kävelemme - kuljemme yhdessä, me kolme. Puhumme tunteista ja vaihdamme ajatuksia, aiheet tulevat ja menevät, kuin tuulen mukana. Mietin jutustelun lomassa miten hyvän ystävän kanssa se on aina niin – ymmärrys on sanatonta.
Sattumalta juuri tänä iltana kerron erilaisesta kokemuksesta hänelle. Kuvailen lähinnä erilaista tunnetta jonka koin. Sitä millaista on olla oikeassa paikassa, oikean ihmisen sylissä tietäen, että kuulut siihen. Miten juuri sellaisena hetkenä kaikki maailmassa vain katoaa, ne pelotkin. Tai väärin, pelot eivät katoa minnekään, tunne ja tietoisuuden tuoma voima tekevät ne pieniksi, merkityksettömiksi - kuin pakeneva aalto rannalla pyyhkäisisi ne mukaansa.
Jatkan hetken hiljaisuuden jälkeen. Sain kokea tuon kaiken eräänä syysiltana, hetki kesti ajallisesti muutaman minuutin. Se hiljensi ja huumasi minut loppuillaksi. Sitten päästin siitä irti. Tiedätkö joskus aika ei ole oikea, toisen matka ei olekaan kuljettu vielä, tai se jatkuu vain eri teitä, se ei ole tarkoitettu.
Ystäväni sanoo hämmentyneen oloisena, miten voit kertoa tuota noin iloisena, etkö koskaan mieti, jos toinen ei tunnekaan samoin, ei koskaan saa samaa tietoa, tiedä siitä..? Vastaan kuin itsestään - mitä sitten? En ymmärrä, eihän kukaan voi viedä kaunista hetkeä, tunnehan ja hetki on sisälläni, se on minussa ja elää siellä. Se tekee minusta erilaisen – täydemmän.
Jatkan mielessäni.. Olen kuullut ihmisistä jotka etsivät koko elämänsä juuri tuota tunnetta, eivätkä koskaan sitä löydä. Toiset saavat nauttia siitä vuosia, toiset viikkoja, toisille suodaan muutama minuutti ja se on paljon. Paljon enemmän, kuin ”aikuisten” ajassa mitattu määre. Toiset asiat ovat siskoni sanoin niin selviä, ne eivät tavallaan vaadi mitään selityksiä, ajatuksia - ne vain ovat sanomattakin siinä. Se miten näet ja katsot asioita vaikuttaa siihen mitä niistä ammennat, saat. Kauneus pitää nähdä juuri sellaisena kuin se on, liikaa sitä maalaamatta omilla tai maailman käsityksillä. Se tekee olon hyväksi, sytyttää tulen kamiinaan ja saa, ystäväni sanoin, konehuoneen käyntiin – kunnolla. Se on tavallaan kuin uusi pala tilkkutäkkiä, uusi pala karttaa huomisen tiessä. Tiedät jotakin uutta näkymättömästä ja samalla itsestäsi.
Hymyilen ja katson vieressä kulkevaa rakasta ihmistä. Sellaiset hetket jotka koskettavat ovat erityisiä, kuten tämäkin – niiden ei ole aina tarkoitus kestääkään kauemmin, tai ne eivät paremmin sanottuna ole sidottuja tähän aikaan. Hymyilen lisää - ne kestävät hetken ja tavallaan ikuisesti.
Päätämme kävellä vielä jonkin matkaa ja jatkan yksin kohti tallia. Ystäväni sanoo matkalla, sammutathan pihavalot ja jätä tuo alatallin valo päälle, joohan?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti