Onnekkaat koivut

Kävelen ulos ovista. Olen jälleen sairaalassa, nyt ihmettelemässä pientä elämää. Mennessä satoi ja tuuli, nyt aurinko paistaa ja puut tuoksuvat. Takanani kävelee pieni tyttö, joka leveä hymy kasvoillaan sanoo - täti täällä tuoksuu kevät.

Ajamme kotiin maalle. Matkalla olemme hiljaa. Tyttö on väsynyt, posket punaisina hän katsoo ulos ikkunasta. On ollut unohtumaton päivä ja tunnekuohut ovat verottaneet voimia. Kaarramme kotimaisemaan ja tokaisen vierelle, sinulla on maailman täydellisin pikkusisko ja asut näin kauniissa paikassa, olet onnentyttö! Leveä hymy ja sanat.. on joku muukin onnekas, koivut nimittäin, kun aurinko osuu niihin ne hohtavat kultaa. Olen jälleen mykistynyt, hymyilen takaisin ja lasken käden pienelle jalalle.

Laitan iltapalaa, hoidan askareita valmiiksi ja syömme yhdessä. Keittiön pöydällä on puinen patsas. Siinä mies pitelee pientä kääröä ja nainen nojaa mieheen, molempien katsellessa kapaloa. Tuijotamme sitä ja kuulen sen esittävän isiä ja äitiä. Kehun seuralaiseni söpöyttä ja reippautta, loistavat silmät tuijottavat takaisin. Laitan koululaisen tavarat valmiiksi, pienen pään tyynyyn ja ulkoilutan koirat jotta isä pääsee levolle kotiin tullessaan.

Seison pihamaalla ja katson maisemaa. Onnekkaat koivut hohtavat kilpaa kultaa ja mietin iltapäivällä käymääni keskustelua. Keskustelun aiheina olivat kuuntelemisen taito ja näkeminen, "samojen asioiden" muuttuminen elämän virrassa. Huokaan syvään, haistelen ilmaa - se vain on niin pienistä asioista kiinni, se näkeminen. Se mitä aurinko tekee koivuille, tapahtuu mielelle ja silmille kotimaisemassa - tässä ja nyt.